Diana tuli todellakin ulos ja hänen perässään kannettiin paareja, joilla Monsoreaun kreivi lepäsi, silmänsä kuumeesta ja mustasukkaisuudesta säihkyen. Hän näytti pikemmin intialaiselta sulttaanilta kuin kuolinvuoteella viruvalta ruumiilta.
— Ah, mitä tämä merkitsee! — huudahti herttua Bussyyn päin kääntyen. Bussy puolestaan oli sävähtänyt yhtä kalpeaksi kuin nenäliinansa, jonka avulla hän koetti mielenliikutustaan peitellä.
— Eläköön Anjoun herttua! — huusi Monsoreau, kohottaen, vaikkakin vaivaloisesti, kättään.
— Hiljaa, hiljaa! — lausui muuan ääni hänen takanaan. — Te saatatte verenne liikkeeseen.
Se oli Remy. Loppuun asti lääkärinvelvollisuudelleen uskollisena käski hän haavoitetun olemaan varovaisen.
Hovissa ei mikään hämmästys kestä kauvan, ei ainakaan kasvojen ilmeissä. Anjoun herttuakin muutti heti hämmästyksensä hienoksi hymyilyksi.
— Voi, paras kreivi! — huudahti hän. — Mikä iloinen yllätys!
Voitteko uskoa, että meille jo kerrottiin teidän kuolleen?
— Tulkaa tänne, herrani, — sanoi haavoitettu, — tulkaa, että saan suudella teidän korkeutenne kättä. Jumalan kiitos! Olen välttänyt kuoleman ja toivon saavani vielä kauvan ja uskollisesti palvella teidän korkeuttanne.
Bussy, joka ei ollut ruhtinas eikä aviomies, tunsi kylmän hien kohoavan ohimoilleen. Hän ei rohjennut katsella Dianaa. Hänen sydäntään kirveli nähdessään tuon aarteen omistajan niin lähellä ja jo kahdesti päässeenä irti hänen käsistään.
— Kreivi Bussy, — virkkoi Monsoreau. — Seurattuanne hänen korkeuttaan tänne, ottakaa vastaan vilpittömimmät kiitokseni, sillä onhan minun elämästäni kiittäminen milteipä juuri teitä.