— Mitä! Minuako? — sammalsi Bussy, luullen kreivin laskevan pilaa.
— Kyllä epäsuorasti, se on totta, mutta kiitollisuuteni on sentäänkin yhtä suuri, sillä kas tässä on pelastajani! — jatkoi hän, osottaen Remytä, joka ojenteli epätoivoissaan käsiään taivasta kohti ja olisi halunnut piiloutua vaikka maan uumeniin. — Tätä miestä saavat ystäväni kiittää siitä, että vielä elän.
Huolimatta tohtori raukan viittailuista, että sairas pysyisi hiljaa, puhui Monsoreau kuitenkin lämmöllä siitä huolenpidosta, taitavuudesta ja uutteruudesta, jota Haudouin oli osottanut.
Herttua rypisti kulmiaan ja Bussy loi Remyhyn kauhean katseen. Lääkäriparka, Monsoreaun takana seisten, tyytyi vastaamaan vain kädenliikkeellä, joka merkitsi:
— Voi, se ei ole minun syyni!
— Muuten, — jatkoi kreivi, — olen kuullut, että Remy on kerran tavannut teidätkin kuolevana, samoinkuin hän löysi minut. Meidän välillämme vallitsee nyt ystävyys. Saatte luottaa myötätuntooni, kreivi Bussy. Kun Monsoreau rakastaa jotain, niin rakastaa hän kaikesta sydämestään. Ja kun hän taas vihaa, niin on laita ihan sama.
Bussy luuli huomaavansa, että kreivin hehkuva katse tällöin kohdistui
Anjoun herttuaan. Herttua ei huomannut mitään.
Laskeuduttuaan hevosen selästä, tarjosi herttua käsivartensa Dianalle ja virkkoi:
— Suvaitsetteko, kaunis kreivitär, ottaa meidät vastaan taloonne, jonka luulimme suruun vajonneeksi, mutta joka edelleenkin on rauhan ja ilon koti. Mitä teihin tulee, Monsoreau, niin levätkää te. Lepo on välttämätöntä haavoittuneelle.
— Armollinen herra, — vastasi kreivi, — ei koskaan voida sanoa, että niin kauvan kuin Monsoreau elää kukaan muu kuin hän itse ottaisi teidät vastaan tässä talossa. Palvelijani kantavat minua, ja kaikkialle, mihin menette, seuraan minä teitä.