Tämä uusi sukkeluus sai kuninkaan ystävät ääneensä nauramaan, samalla kun Guisen herttua rypisti kulmiaan ja etuhuoneessa olevat ylimykset kuuluvasti murahtelivat gascognelaisen rohkeudelle. Kuningas käännähti hitaasti oveen päin, josta sorina kuului, ja kun Henrikillä, silloin kun hän sitä tahtoi, oli hyvin helposti käsitettävä katse, taukosi mutina. Sitten hän sanoi Guiselle:
— No, herttua, mitä te haluatte?… käykää asiaan!
— Minä toivon, sire… sillä kuninkaan kansansuosio on minulle ehkä omaanikin rakkaampi… minä toivon teidän majesteettinne selvästi osottavan, että teidän majesteettinne voittaa meidät kaikki muut katolisen uskonnon harrastuksessaan niinkuin muissakin avuissaan ja että teidän majesteettinne siten riistää tyytymättömiltä kaiken aiheen uuden sodan alottamiseen.
— Ooh, jos on kysymys ainoastaan sodasta, serkkuni, — virkkoi Henrik, — niin onhan minulla sotaväkeä, ja vieläpä teidän komentonne alaista. Onhan minulla siinä leirissä, josta te olette lähtenyt antamaan minulle näitä oivallisia neuvoja, lähes kaksikymmentäviisituhatta miestä.
— Sire, kun minä puhun sodasta, täytynee minun selittää ajatukseni tarkemmin.
— Selittäkää serkku. Te olette suuri sotapäällikkö ja voitte olla vakuutettu siitä että minä varsin mielelläni kuulen mielipidettänne sellaisissa kysymyksissä.
— Minä tahdoin sanoa, sire, että kuninkaiden nykyisin on käytävä kahdenlaista sotaa: moraalista sotaa, jos niin on lupa sanoa, ja poliittista: sotaa aatteita vastaan, ja sotaa ihmisiä vastaan.
— Helkkarin hyvin selitetty! — tokasi Chicot.
— Vaiti, narri! — kielsi kuningas.
— Ihmiset, — jatkoi herttua, — ovat näkyväisiä, käsin kosketeltavia, kuolevaisia. Niiden kimppuun hyökätään ja ne voitetaan. Ja kun ne on saatu voitetuksi, jätetään ne oikeuden tuomittaviksi ja hirtetään, tai, mikä on vieläkin parempi…