Samana hetkenä nousi Livarot polvilleen verilätäköstä, jossa oli virunut ja iski tikarinsa Maugironin hartioihin. Tämä kaatui raskaasti ja hervotonna maahan ja huokaili: Voi hyvä jumala! Minä kuolen.
Livarot vaipui sitten pyörtyneenä maahan. Ponnistelu ja viha olivat vieneet hänen viimeisetkin voimansa.
Herra Quélus, — virkkoi Antraguet ja laski miekkansa alas, — te olette urhoollinen mies: minä tarjoan teille elämänne.
— Minkävuoksi minä antautuisin? — kysyi Quélus. — Enhän minä vielä makaa maassa.
— Ette, mutta te olette täynnä haavoja, jotavastoin minä olen ihan vahingoittumaton.
Eläköön kuningas! — huusi Quélus. — Minulla on vielä miekkani, herra.
Sitten hän hyökkäsi Antraguetia kohti, mutta tämä väisti hänen iskunsa, niin raju kuin se olikin.
— Ei, hyvä herra, nyt teillä ei enää ole miekkaannekaan, — sanoi Antraguet, tarttuen Quéluksen, miekkaan kahvan juuresta ja vääntäen sen hänen kädestään.
— Voi! — ärjyi Quélus. — Miekka, miekka!
Hän syöksähti kuin tiikeri Antraguetin päälle ja iski kummankin käsivartensa hänen ympärilleen. Antraguet antoi sen tapahtua, siirsi miekan vasempaan käteensä ja tikarin oikeaan ja alkoi taukoamatta ja sokeasti iskeä Quélusta, jonka haavoista veri lakkaamatta virtasi Antraguetin päälle. Mutta mikään ei saanut Quélusta päästämään irti vastustajaansa. Aina kun sai tikarinpiston hän huusi: eläköön kuningas!