— Sire, jatkoi edelleen Saint-Luc, — viime yönä oli Bussy houkuteltu satimeen. Hänen käydessään tervehtimässä naista, jota hän rakasti ja joka häntä rakasti, palaa mies, jolle muuan roisto oli ilmoittanut kohtauksesta, mukanaan joukko murhaajia, jotka sijoitettiin pihalle, puutarhaan, rapuille ja kaikkialle.
Elleivät kuninkaan huoneen ikkunat, kuten jo olemme maininneet, olisi olleet tiheitten uudinten peitossa, olisi voitu nähdä, miten herttua, itsensähillitsemiskyvystään huolimatta, kalpeni nuo sanat kuullessaan.
— Bussy puolustautui kuin leijona, sire, — jatkoi Saint-Luc, — mutta hänen kimppuunsa kävi roistojen joukko ja…
— Ja hän on kuollut, — keskeytti kuningas. — Hän on saanut ansaitsemansa palkan. Minä on tahdo kostaa avionrikkojan kuolemaa.
— Sire, minä en vielä ole lopettanut kertomustani, — jatkoi vielä Saint-Luc. — Kun onneton ylimys lähes puolen tunnin ajan oli puolustautunut huoneessa, kun hän oli voittanut vihollisensa, pakeni hän haavoittuneena, vertavuotavana ja silvottuna. Olisi vain tarvinnut ojentaa hänelle auttavan kätensä, minkä minä olisin tehnytkin, elleivät murhaajat olisi köyttäneet minua, samoinkuin sen naisenkin, jonka Bussy oli huostaani uskonut, lujasti käsistä ja jaloista, eivätkä panneet kapulaa suuhuni. Kaikeksi onnettomuudeksi eivät he olleet muistaneet peittää silmiäni, ja minä näin kahden miehen lähestyvän onnetonta Bussya, jota, hän kun riippui rauta-aidakkeen päällä, rautapiikit pitelivät kiinni, tunkeutuen hänen ruumiiseensa ja vaatteisiinsa. Kuulin haavoittuneen rukoilevan heiltä apua, sillä hänellä oli oikeus pitää noita kahta miestä ystävinään. No niin, toinen heistä, sire… on hirveä sitä kertoa, mutta, uskokaa minua, vielä hirveämpää on sitä nähdä ja kuulla… tuo toinen käski toisen ampumaan hänet, ja toinen totteli. Crillon puristi kätensä nyrkkiin ja rypisti kulmiaan.
— Ja tekö tunnette murhaajan? — kysyi kuningas vasten tahtoaan liikutettuna.
— Tunnen, — vastasi Saint-Luc.
Sitten hän kääntyi prinssiin päin ja ilmaisten äänessään ja liikkeissään koko tähän asti hillitsemänsä vihan, lausui:
— Tämä ruhtinas on murhaaja, samalla ystävä ja murhamies.
Kuningas oli sitä odottanut. Herttua kuunteli sitä silmiäänkään väräyttämättä.