Niin luja kuin ovi olikin, ja vaikka vanginvartija Gryphus — sen vaatii kohtuus hänen kunniakseen mainitsemaan — itsepintaisesti kieltäytyi sitä avaamasta, niin oli ilmeistä, että se ennen pitkää oli aukeneva. Kuolonkalpeana mietti Gryphus juuri, eikö olisi parempi avata se, kuin sallia kansan se murtaa, mutta silloin hän tunsi jonkun hiljaa koskettavan hänen vaatteitansa.
Hän käännähti ja näki Rosan edessään.
— Kuulet, kuinka nuo mielettömät riehuvat, lausui Gryphus.
— Kuulen kyllä, isä, ja sen takia teidän sijassanne…
— Avaisit oven, eikö niin?
— Ei suinkaan, vaan antaisin heidän murtaa sen auki.
— Mutta silloin he tappavat minut.
— Niin tekevät, jos löytävät teidät.
— Kuinka eivät he minua löytäisi?
— Eivät löydä, jos piiloudutte.