— Enkö lähtisi? sanoi regentti vapautuen markiisittaresta. — Ettekö tiedä periaatteenani olevan, että minä pystyn siihen, mihinkä joku toinenkin? Nouskoon hän kuuhun, niin piru minut periköön, ellen minä saavu kolkuttamaan ovelle samaan aikaan kuin hänkin! Löitkö sinä vetoa minun puolestani, Ravanne?
— Löin, prinssi, vastasi nuori mies nauraen täyttä kurkkua.
— No, nappaa suudelmasi — olet voittanut.
Ja regentti tarttui vuorostaan rautatankoihin, kiiveten tavoittamaan ketterää, pitkää ja hoikkaa Simianea, joka pääsi pengermälle tuossa tuokiossa.
— Mutta toivoakseni ainakin te jäätte, Ravanne? sanoi markiisitar.
— Vain ehtiäkseni periä panoksenne, vastasi nuori mies maiskauttaen suudelman markiisittaren sievälle, raikkaalle poskelle. — Ja nyt hyvästi, rouva markiisitar, — olen monseigneurin paashi, joten käsittänette, että minun tulee pysyä mukana.
Ja Ravanne kiirehti vuorostaan samaa tietä, jolle hänen kumppaninsa olivat laittautuneet.
Sydenpolttajalta ja viittamieheltä pääsi hämmästyksen huudahdus, joka kertautui pitkin katua ikään kuin jokaisella portilla olisi ollut kaikunsa.
— Hei, mitä se oli? äännähti Simiane, joka pengermälle päässeenä oli vapaampi huomioitsemaan kuin kiipeejät.
— Siinä näet, juoppo! sanoi regentti tarraten toisella kädellään pengermän reunukseen. — Siellä on kaupunginvartio, ja sinä toimitat meidät putkaan, mutta sinne jätänkin sinut virumaan!