Tuon kuullessaan vaanijat vaikenivat, toivoen että herttua ja hänen kumppaninsa eivät jatkaisi hupsutteluaan pitemmälle, vaan laskeutuisivat alas ja sitten lähtisivät talosta tavallista tietä.
— Kas niin, tässä olen! henkäisi regentti nousten seisomaan pengermällä. — Joko sait kyliäsi, Simiane?
— En suinkaan, monseigneur, en suinkaan, vakuutti Simiane, ja hän kumartui supattamaan Ravannen korvaan: — Ei se ole kaupunginvartio, — ei näy ainoatakaan pistintä, ei ainoatakaan nahkatakkia.
— Mitä nyt? kysyi regentti.
— Ei mitään, vastasi Simiane tehden merkin Ravannelle, — paitsi että minä jatkan nousuani ja tällä kertaa pyydän teitä seuraamaan minua, monseigneur.
Niin sanoen hän tarjosi kätensä regentille ja alkoi kontata katon vierua ylös, vetäen häntä perässään, Ravannen työnnellessä jälkivartiona.
Tuo näky ei enää suonut sijaa pakolaisten aikeiden epäilemiselle. Sydenpolttaja karjaisi sadatuksen, ja viittamieheltä pääsi raivostuksen huudahdus. Samalla hetkellä Simiane kietaisi käsivartensa savutorven ympäri.
— Heh, heh, sanoi regentti istuutuessaan hajareisin katonharjalle ja katsellessaan kadulle, missä salongin auki jääneistä ikkunoista tulviva valo paljasti kymmenkunnan miehen kiihkeän liikehtimisen. — Mitä tuo on? Pikku salavehjekö? Kas, kas, voisi luulla heidän tahtovan kiivetä tänne. He ovat vimmoissaan. Tekisi mieleni kysyä heiltä, miten voisin heitä palvella.
— Pilailu nyt sikseen, monseigneur, touhusi Simiane, — ja pötkikäämme koreasti pakoon.
— Kiertäkää Saint-Honoré-kadun kautta! huusi viittamies. — Juoskaa, juoskaa!