Aviopari oli ensin saanut pojan, jonka opettaminen kirjoitustaitoiseksi uskottiin Buvatille hänen neljännellä vuodellaan. Nuori oppilas ennätti osoittaa erinomaista edistystä, ennen kuin tuhkarokko aavistamattomasti riisti hänet pois. Vanhempien murhe oli rajaton, kuten saattaa käsittää. Buvat otti siihen osaa sitäkin vilpittömämmin, kun hänen oppilaallaan oli ollut niin hyvää luontumusta hänen alallaan.
Tämä heidän tuskaansa kohtaan vieraan taholta ilmenevä myötätunto tuotti sydämellistä seurustelua ja kun kelpo kirjoitusmestari eräänä päivänä valitti taiteilijain epävarmaa tulevaisuutta, tarjoutui Albert du Rocher käyttämään vaikutusvaltaansa paikan saamiseksi hänelle kuninkaallisessa kirjastossa. Buvat hypähti ilosta, ajatellessaan että hänestä voisi vielä tulla virallinen toimihenkilö. Samana päivänä hän piirteli hakemuksen kaikkein kauneimmalla käsialalla. Ylitallimestari liitti siihen lämpimän puoltolauseen, ja kuukauden kuluttua Buvat nimitettiin apulaiseksi kirjaston käsikirjoitusosastolle yhdeksänsadan livren vuosipalkalla.
Uuden yhteiskunnallisen asemansa herättämässä varsin luonnollisessa ylpeydessä Buvat siitä päivästä alkaen jätti oppilaiden hankkimisen ja ryhtyi kyhäilemään nimilappuja. Elämän loppuun asti taattuna on yhdeksänsataa livreä todellinen omaisuus, ja kuninkaallisen avokätisyyden ansiosta alkoi arvoisa kirjoitustaituri viettää ihania päiviä kuitenkin alinomaa vakuutellen hyville naapureilleen, että jos heille tulisi toinen lapsi, ei häntä opettaisi kirjoittamaan kukaan muu kuin Jean Buvat. Nämäkin puolestaan olivat suuresti halukkaita antamaan kirjastovirkailijalle tuon lisätyön. Jumala täytti heidän toivomuksensa. Lopulta vuotta 1702 Clarice sai tyttären.
Koko talossa vallitsi suuri riemu. Buvat ei saanut hetkenkään rauhaa. Hän juoksenteli portaissa, läimäytellen reisiään ja loilotellen lempilauluaan "Anna mun mennä, — jalkani, lennä". Ensimmäistä kertaa nimityksensä jälkeen, josta oli jo kulunut kaksi vuotta hän sinä päivänä saapui toimistohuoneeseensa neljänneksen yli kymmenen eikä täsmälleen kello kymmeneltä. Muuan ylimääräinen kanslia-apulainen, joka luuli hänen kuolleen, oli jo ehättänyt pyytämään hänen paikkaansa.
Pikku Bathilde ei ollut vielä viikon vanha, kun Buvat jo tahtoi saada hänet harjoittelemaan suoria viivoja, sanoen että jonkin taidon perusteelliseksi oppimiseksi on opiskeluun ryhdyttävä pienestä. Oli perin työlästä saada hänet ymmärtämään, että täytyi odottaa ainakin kaksi tai kolme vuotta. Hän alistui, mutta odotellessaan hän valmisti esimerkkejä. Kolmannen vuoden lopulla Clarice toteutti lupauksensa, ja Buvat sai tyytyväisyydekseen sovitella juhlallisesti Bathilden sormien väliin ensimmäisen kynän, jota ne milloinkaan olivat koskeneet.
Päästiin vuoteen 1707, ja Monsieurin kuoleman jälkeen Orleansin herttuaksi tullut entinen Chartresin herttua oli vihdoin saanut päällikkyyden Espanjassa, missä hänen piti viedä lisäjoukkoja Berwickin herttualle.[91] Koko hänen henkivartiolleen annettiin heti määräys valmistautua matkaan maaliskuun 5. päiväksi. Ensimmäisenä tallimestarina Albert välittömästi kuului prinssin saattueeseen. Uutinen, joka olisi muuna aikana suunnattomasti ilahduttanut häntä, oli hänelle tällä hetkellä melkein tuskallinen sillä Claricen terveys alkoi herättää suurta huolestusta ja lääkäri oli tullut maininneeksi keuhkotaudista. Clarice joko tunsi itse olevansa vaarallisessa tilassa tai — mikä on vielä luonnollisempaa — vain pelkäsi miehensä puolesta. Hänen hätääntymisensä purkautui niin epätoivoisena, että Albertkaan ei voinut pidättyä vuodattamasta kyyneliä. Pikku Bathilde ja Buvat itkivät syystä että näkivät itkua.
Tuli maaliskuun 5. päivä, jolloin oli lähdettävä. Tuskassaankin oli Clarice itse pitänyt huolta miehensä varustuksista, joiden piti olla prinssin saattolaisen arvoa vastaavassa kunnossa. Kyyneleisiä kasvoja kirkasti ylpeän ilon välähdys, kun Albert komeassa sotilaspuvussaan istui vauhkon sotaratsunsa selässä. Albertin povi paisui uljaasta itseluottamuksesta. Vaimo surullisesti myhäili hänen tulevaisuudentoivolleen; mutta ollakseen painostamatta hänen mieltään tänä viimeisenä hetkenä hän sulki apeuden sydämeensä, ja vaimentaen pelkonsa, joka koski heitä molempia, hän kehotti miestään reippaasti, ajattelemaan kunniaansa eikä häntä.
Orleansin herttua ja hänen armeijakuntansa vaelsivat Kataloniaan huhtikuun ensimmäisinä päivinä ja etenivät heti pikamarssia Aragonian halki. Saavuttuaan Segorbiaan prinssi kuuli, että Berwickin herttua valmistautui ratkaisevaan taisteluun ja ehtiäkseen ajoissa ottamaan siihen osaa hän lähetti Albertin kuriirinaan ilmoittamaan ylipäällikölle, että Orleansin herttua oli toimittamassa hänen avukseen kymmenentuhatta miestä ja pyytämään, että hän, mikäli saattoi niin järjestää, kävisi taisteluun vasta näiden uusien voimien tullessa perille.
Albert lähti matkaan, mutta huonojen oppaiden harhaannuttamana hän pääsi vuoristossa vain vuorokauden edelle armeijasta ja päätyi ylipäällikön leiriin juuri taistelun jo alkaessa. Albert tiedusti, missä marski itse oli tavattavana, ja hänelle osoitettiin armeijan vasemmalla sivustalla kohoavaa mäkeä, jolta näki koko tasangolle. Siellä ylipäällikkö oli esikuntansa ympäröimänä. Kuriiri kannusti hevosensa suoraan häntä kohti.
Ylitallimestari esittäytyi marskille ja ilmoitti asiansa. Marski viittasi kädellään taistelutantereelle ja käski hänen palata prinssin luo ja kertoa tälle näkemänsä. Mutta Albert oli haistanut ruudinsavua eikä halunnut lähteä tyhjin toimin. Hän pyysi saada jäädä, voidakseen viedä prinssille edes voiton sanoman. Marski suostui siihen. Sillä hetkellä näytti ylipäälliköstä rakuunahyökkäys tarpeelliselta ja hän määräsi erään adjutanttinsa viemään everstille rynnäkkökäskyn. Nuori mies lähti täyttä laukkaa, mutta oli tuskin ehtinyt kolmanneksen matkaa mäeltä rykmentin luo, kun tykinkuula vei häneltä pään. Hän ei ollut vielä suistunut jalustimista du Rocherin siepatessa tilaisuuden ottaa osaa taisteluun. Hän karautti eteenpäin vuorostaan, välitti everstille määräyksen eikä palannutkaan marskin seurueeseen, vaan veti miekkansa ja ryntäsi rykmentin etunenässä.