Niihin aikoihin tämä kelpo mies sai tilaisuuden jalomieliseen tekoon, johon hän ryhtyi vaistomaisesti, hyvän sydämensä säveydessä niin kuin hän kaikessakin toimi. Älykäs mies olisi kenties mennyt sen ohitse näkemättä tai kääntänyt päänsä pois nähdessään.
Buvat oli vaatimattomasti vuokrannut itselleen ullakkokamarin Rue des Ortiesin numero 6:ssa, ja tämän ensimmäisessä kerroksessa asui nuori pariskunta, jonka viehättävän sopusointuista yhdyselämää koko naapuristo ihaili. Mies oli kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen, maan eteläosasta — tukka, silmät ja parta mustat, iho ruskea, hampaat kuin helmet. Hän oli nimeltään Albert du Rocher. Isä oli ollut sevenniläispäällikkö[84] ja nähnyt herra de Bavillen vainojen aikana pakolliseksi omaksua perheineen katolisuuden. Puolittain vastustushalusta ja puolittain syystä että nuori mieli hakee nuorta johtajaa oli Albert knaappipalveluksesta suoriuduttuaan liittynyt Chartresin herttuan[85] henkivartioon.
Herttua järjesteli parhaillaan tätä joukkoaan, joka oli edellisellä sotaretkellä kärsinyt pahoja vaurioita Steenkirkin taistelussa, prinssin ensimmäisessä ottelussa. Du Rocher peri paikan la Neuvillelta, joka oli saanut surmansa tuossa voiton ratkaisijaksi koituneessa ja Chartresin herttuan johtamassa kuninkaallisen henkivartion uljaassa hyökkäyksessä.
Talvi oli keskeyttänyt sotaretken, mutta kevään tullen Luxemburgin herttua[86] kutsui ympärilleen kaikki nuo urheat upseerit, jotka siihen aikaan puolivuosittain jakoivat elämänsä sodan ja huvittelun kesken. Chartresin herttua, aina kiihkeänä vetämään miekkansa, jonka Ludvig XIV:n kademielisyys niin useasti toimitti pysymään huotrassa, oli ensimmäisiä ottamassa varteen kutsun. Du Rocher seurasi hänen sotilassaattueensa mukana.
Nyt koitti Neerwindenin[87] suuri päivä. Chartresin herttualla oli henkivartion päällikkyys kuten tavallisesti, ja tapansa mukaan hän hyökkäsi sen etunenässä, mutta niin tulisesti, että hän ryntäilyssään jäi viisi kertaa melkein yksikseen vihollisten keskelle. Viidennellä kerralla hänen vierellään oli vain eräs nuori mies, jota hän tuskin tunsikaan, mutta heidän vaihtamastaan nopeasta silmäyksestä hän huomasi, että siinä oli yksi niitä joihin saattoi luottaa. Niinpä hän ei antautunut, kuten hänelle esitti muuan viholliskorpraali, joka oli hänet tuntenut, vaan lävisti pidättelijältään pistoolinlaukauksella pään.
Samassa kajahti kaksi muuta laukausta. Toinen luoti vei prinssiltä hatun ja toinen litistyi hänen miekkansa kahvaa vasten. Mutta seuraavana hetkenä kumpainenkin ampuja suistui satulasta melkein yhtaikaa, toinen prinssin kumppanin sapeliniskun saaneena ja toinen hänen pistoolinsa surmaamana. Silloin kohdistui yhteislaukaus noihin kahteen mieheen, jotka suorastaan ihmeellisesti jäivät haavoittumatta. Prinssin hevonen vain sortui hänen allaan, saatuaan päähänsä kuolettavan luodin, ja nuori saattolainen hyppäsi heti alas omansa selästä ja tarjosi ratsunsa hänelle. Prinssi esteli, kun tuo palvelus saattoi käydä esittäjälleen kovin kalliiksi. Mutta nuori mies, joka oli kookas ja vanttera, katsoi hetken sopimattomaksi, sieppasi prinssin syliinsä ja toimitti hänet väkisin satulaan.
Sitten ennätti markiisi d'Arcy kevyen ratsuväenosastonsa kanssa paikalle juuri kun prinssi ja hänen kumppaninsa olivat uljuudestaan huolimatta saamaisillaan surmansa tai joutumaisillaan vangeiksi. Kumpainenkin oli yhä säilynyt vammoitta, vaikka prinssin vaatteet oli lävistänyt neljä luotia. Chartresin herttua ojensi nyt kätensä kumppanilleen ja kysyi hänen nimeään, sillä joskin kasvot olivat tutut, oli tämä ollut vasta niin vähän aikaa hänen palveluksessaan, että nimikään ei ollut jäänyt herttuan mieleen. Nuori mies vastasi olevansa Albert du Rocher ja saaneensa hänen saattuessaan tallimestarin paikan, Steenkirkin taistelussa kaatuneen la Neuvillen jälkeen. Kääntyen tulijain puoleen prinssi huomautti: — Hyvät herrat, pelastitte minut joutumasta vangiksi, mutta tässä on se, joka pelasti henkeni.
Sotaretken päättyessä Chartresin herttua nimitti du Rocherin ensimmäiseksi tallimestarikseen ja yhä kiitollisesti kiintyneenä häneen naitti hänet kolme vuotta myöhemmin, ottamalla suoritettavikseen hänen rakastamansa neidon myötäjäiset. Kun prinssi oli siihen aikaan vasta nuori mies, eivät myötäjäiset valitettavasti nousseet suureenkaan summaan, mutta lisähyvitykseksi hän lupasi pitää huolta suojattinsa ylenemisestä upseerinuralla.
Tuo neito oli englantilaista syntyperää. Hänen äitinsä oli saattanut Englannin Henrietteä tämän saapuessa Ranskaan Monsieurin[88] puolisoksi, ja prinsessan kuoltua markiisi d'Effiatin myrkyttämänä hän oli siirtynyt seuranaisena la grand dauphinen[89] palvelukseen. Tämän kuoltua 1690 ei englannitar saarelaisylpeydessään tahtonut jäädä neiti de Choinin[90] seuraan, vaan vetäytyi Saint-Cloudin lähistöltä vuokraamaansa pikku maataloon antautuakseen kokonaan siellä pikku Claricensa kasvattamiseen sen elinkoron varassa, jonka hänellä oli le grand dauphinin anteliaisuuden myöntämänä. Chartresin herttuan matkoilla Saint-Cloudissa Albert du Rocher tutustui tähän nuoreen tyttöön, jonka kanssa prinssi sitten naitti hänet, vuoden 1697 vaiheilla.
Tämä onnekkaasta sovustaan ihailtu pariskunta asui siis Rue des
Ortiesin 6:ssa, talon ensimmäisessä kerroksessa, jonka ullakkokerrasta
Buvat oli saanut vaatimattoman asuinhuoneen.