— Mitä! huudahti Buvat katsoen Clariceen silmät suurina, — herra du
Rocher…? Mahdotonta!
— Onko isä kuollut? virkkoi pikku Bathilde lähestyen äitiään nurkasta, jossa oli leikkinyt nukella. — Äiti, onko totta, että isä on kuollut?
— Oi, voi, on, rakas lapseni, valitti Clarice saaden samalla kertaa takaisin sekä puheenlahjan että kyyneleet. — Voi, kyllä se on totta, kyllä niin on käynyt! Voi meitä onnettomia!
— Madame, sanoi Buvat, jonka mielikuvitus ei riittänyt erikoisemmin keksimään lohduttelua, — älkää noin antautuko surun valtaan. Se saattaa olla väärä tieto.
— Ettekö näe, että kirje on itseltään Orleansin herttualta, huudahti leski. — Niin, lapseni, isäsi on kuollut. Itke, itke, tyttöni, kenties Jumala nähdessään kyyneleesi on sinulle armollinen.
Niin sanoessaan onneton vaimo yski niin tuskallisesti, että Buvat tunsi omassakin povessaan raatelua. Mutta hän kauhistui vielä pahemmin, kun näki verisen läikän nenäliinassa, jolla sairas oli pyyhkäissyt huuliaan. Silloin hän käsitti, että pikku Bathildea oli kenties uhkaamassa kovempikin kohtalon kolaus kuin häntä nyt oli kohdannut.
Claricen huoneisto oli nyt käynyt hänelle liian suureksi. Kukaan ei sen vuoksi ihmetellyt nähdessään hänen muuttavan asumaan ahtaammin toisessa kerroksessa.
Paitsi murhetta, joka oli turruttanut Claricelta kaikki muut sielunkyvyt, jokaisessa ylevässä sydämessä asustaa jonkunlainen vastenmielisyys anoa edes isänmaalta korvausta sen palveluksessa vuodatetusta verestä. Leski epäröi siis esittäytyä sotaministeriössä saattaakseen voimaan oikeuksiansa. Siitä johtui, että kun hän kolmen kuukauden kuluttua ryhtyi ensimmäisiin toimenpiteisiin, Requenan ja Saragossan valloitussaavutukset olivat jo työntäneet syrjään Almanzan taistelun. Clarice näytti prinssin kirjettä. Ministerin sihteeri vastasi, että hän varmastikin saisi kaikki kuntoon tuollaisen kirjeen nojalla, mutta että sitä varten piti odottaa hänen korkeutensa paluuta. Clarice katseli laihtuneita kasvojaan kuvastimessa ja hymyili surullisesti. — Odottaa! — hän ajatteli. — Niin, se kyllä olisi parempi, mutta Jumala tietää, onko minulla siihen enää aikaa.
Tästä viivytyksestä oli tuloksena, että Clarice vaihtoi toisesta kerroksesta vuokraamansa asunnon kahteen pieneen kolmannen kerroksen huoneeseen. Kovaonnisella leskellä ei ollut muita varoja kuin miehensä palkka. Herttuan antamat pikku myötäjäiset olivat huvenneet kodin kalustamiseen ja hänen miehensä varusteisiin. Kun uusi asunto oli paljon pienempi kuin edellinen, ei ihmetelty, että Clarice myi liiat huonekalunsa.
Orleansin herttuan odotettiin palaavan loppusyksyllä, ja siihen Clarice perusti asemansa korjautumisen. Mutta vastoin kaikkia sen ajan strategisia tapoja ei armeija asettunutkaan talvileiriin, vaan jatkoi sodankäyntiä. Tuli tiedoksi, että herttua ei vielä palaisikaan, vaan valmistautui piirittämään Léridaa. Mutta vuonna 1647 oli itse suuri Condé epäonnistunut samassa yrityksessä, joten uuden piirityksen, jos se menestyisikin, täytyi olettaa kestävän kauan.