Clarice rohkaisi mielensä muutamiin uusiin toimenpiteisiin virastoissa. Tällä kertaa oli hänen miehensä nimikin jo unohdettu. Hän turvautui jälleen prinssin kirjeeseen. Tämä teki tavallisen tehonsa, mutta hänelle vastattiin samalla, että Orleansin herttua varmasti palaisi Léridan piirityksen päätyttyä, joten piti olla vain kärsivällinen vielä.
Nyt leskiraukka luopui kahdesta kamaristaan ja siirtyi pikku ullakkohuoneeseen vastapäätä Buvatin asuntoa. Hän muutti rahaksi loput huonekalunsa, säilyttäen ainoastaan pöydän, muutamia tuoleja, pikku Bathilden kätkyen ja oman sänkynsä.
Buvat oli nähnyt muutoksien sarjan erityisemmin pohtimatta tätä kaikkea, mutta vaikka hän ei ollut kovinkaan terävä-älyinen, täytyi hänen oivaltaa naapurinsa asema. Järjestystä rakastavana miehenä hän oli tehnyt jonkun verran säästöjä, jotka hän olisi hyvin mielellään luovuttanut Clarice-rouvan käytettäviksi, mutta tämän ylpeys lisääntyi sitä mukaa kuin hänen puutteenalaisuutensakin, joten Buvat-parka ei rohjennut tehdä hänelle sellaista tarjousta. Parikymmentä kertaa hänellä oli lesken luo pistäytyessään mukanaan pikku käärö, joka sisälsi hänen koko omaisuutensa, viisi-, kuusikymmentä louisdoria, mutta aina hän palasi sieltä käärö puolittain vedettynä taskusta, milloinkaan uskaltamatta ottaa sitä kokonaan esille.
Eräänä päivänä kuitenkin sattui, että Buvat ollessaan menossa toimistoonsa kohtasi portaissa talonomistajan, joka oli keräämässä neljännesvuoden vuokria. Tällöin hän tuli ajatelleeksi, että perin säntillisen isännän käynti hänen naapurinsa luona kenties tuottaisi tälle kiusallista hämminkiä summan vähäisyydestä huolimatta. Niinpä hän kutsuikin talonomistajan omaan huoneeseensa ja selitti saaneensa edellisenä päivänä rouva du Rocherinkin vuokrarahat, lunastaakseen yhdellä kertaa molemmat kuitit. Se sopi mainiosti isännälle, joka oli pelännyt lykkäystä juuri tämän vuokralaisen taholta. Hän ei välittänyt, keneltä sai rahat, vaan antoi kuitin ja jatkoi kierrostaan.
On myös sanottava, että Buvat sielunsa yksinkertaisuudessa joutui tästä hyvästä työstään tunnonvaivoihin kuin rikoksesta. Kolmeen tai neljään päivään hän ei uskaltanut poiketa tervehtimään naapuria, joten hän viimein tehdessään sen tapasi yksinäisen lesken aivan suruissaan tästä oletetusta välinpitämättömyydestä. Buvat puolestaan huomasi Claricen niin suuresti muuttuneen näiden muutamien päivien aikana, että hän tuli sieltä päätänsä pudistellen ja silmiään pyyhkien. Kenties ensimmäistä kertaa hän nyt kävi vuoteeseen hyräilemättä:
Anna mun mennä, — jalkani, lennä, jne.
Talven viimeiset päivät kuluivat, ja toivat sanoman Léridan antautumisesta, mutta samalla ilmoitettiin, että nuori ja uupumaton kenraali valmistautui piirittämään Tortosaa. Se oli viimeinen isku Clarice-rukalle. Olihan kevät tulossa ja sen mukana uusi taistelukausi, joka pidättelisi prinssiä armeijassa. Sairaan voimat olivat ehtymässä, ja hänen täytyi jättäytyä vuoteen omaksi.
Claricen asema oli hirveä. Hän ei ollut väärässä, hän tunsi sen kuolettavaksi, eikä hänellä ollut maailmassa ketään lapsensa vaalijaksi. Vaimoparka pelkäsi kuolemaa, ei omasta puolestaan, vaan tyttärensä takia, jolle ei jäisi edes äidin hautakiveä päänalaisekseen. Hänen miehellään oli vain etäisiä sukulaisia, joilta hän ei voinut eikä tahtonut pyytää. Omasta suvustaan hän ei ollut koskaan tiennyt mitään. Sitä paitsi hän käsitti, että jos avusta olisi ollut toivoakin, ei hänellä ollut enää aikaa sen tavoitteluun. Kuolema teki tuloaan.
Eräänä yönä Buvat, joka oli edellisenä iltana jättänyt Claricen kamppailemaan kuumeessa, kuuli hänen voihkivan niin surkeasti, että hän hyppäsi vuoteesta ja pukeutui tarjotakseen apua, mutta ovelle päästyään hän ei rohjennut astua sisälle eikä koputtaa. Clarice itki nyyhkyttäen ja rukoili ääneen. Silloin pikku Bathilde heräsi ja huusi äitiään. Clarice tukahdutti niiskutuksensa, meni ottamaan lapsen kätkyestä, polvistutti hänet vuoteelleen ja pani hänet lausumaan kaikki osaamansa rukoukset, ja näiden lomassa Buvat kuuli sairaan aina huudahtavan haikeasti: Oi, rakas Jumala, rakas Jumala, kuule lapsi-parkaani!
Tämä tuskin kehdosta päässeen pienokaisen ja puolittain haudassa olevan äidin yöllinen kohtaus, heidän kaksistaan turvautuessaan Luojaan ainoana avun antajana, oli yön hiljaisuudessa niin sydäntäsärkevä, että Buvat painui polvilleen ja itsekseen lupasi juhlallisesti, mitä ei rohjennut ääneen lausua. Hän vannoi, että Bathilde ei orponakaan joutuisi hylätyksi. Jumala oli kuullut noiden kahden poloisen vetoomuksen, saaden hänet täyttämään sen.