— Mitäkö teen? sanoi Buvat ihmetellen, että hänen päätöstään ei pidetty selvänä; — kah, sehän on selvää: hoidan toki virkatehtäviäni.
— Mitä! Tuletteko tänne yhä, jos teille ei enää makseta palkkaa? kummeksui apulainen.
— Monsieur, huomautti Buvat, — kuningas on kymmenen vuoden ajan maksanut minulle säntillisesti rahat kouraan. Niinpä hänellä on kymmenen vuoden jälkeen oikeus vaatia minulta hiukan luottoa, jos hän on vähissä varoissa.
— Halpa imartelija! puuskahti apulainen.
Kuukausi kului, tuli jälleen palkkapäivä. Buvat meni kassalle siinä täydessä luottamuksessa, että nyt suoritettaisiin puuttuvakin erä; mutta suureksi hämmästyksekseen hän sai nytkin kuulla, että kassa oli tyhjä. Buvat tiedusteli, milloin rahoja saapuisi; kassanhoitaja vastasi olevansa hyvin utelias tietämään sen. Buvat soperteli anteeksi ja palasi pulpettinsa ääreen, mutta tällä kertaa hyräilemättä.
Samana päivänä edellämainittu apulainen otti eron. Mutta kun kävi vaikeaksi täyttää paikkaa, joka oli avoin palkanmaksun puutteessa, ja työt oli silti hoidettava, jätti johtaja Buvatin niskoille hänen oman työnsä ohella eronneenkin tehtävät. Buvat otti lisätaakan napisematta, ja kun lappujen kyhäämiseltä oikeastaan liikenikin aikaa, olivat työt kuukauden lopulla ja täysin kunnossa.
Kolmantena kuukautena ei palkkoja maksettu sen paremmin kuin kahtena edellisenäkään. Oltiin kerrassaan vararikon partaalla.
Mutta, kuten olemme nähneet, Buvat ei milloinkaan tinkinyt velvollisuuksistaan. Mitä hän oli ensi innostuksessaan luvannut, sen hän sitten teki harkitenkin. Hän vain kävi käsiksi pikku säästötiliinsä, joka vastasi juuri kahden vuoden palkkaa.
Sillävälin Bathilde varttui. Hän oli nyt kolme-, neljätoistavuotias, jonka kauneus kehittyi yhä huomattavammaksi ja joka alkoi käsittää asemansa pulmallisuuden. Niinpä hän vähitellen sillä verukkeella, että mieluummin jäi piirtämään tai klavesinia soittamaan, keskeytti kävelyt Chemin des Porcheronsilla, juoksentelut Grange-Batelièren alanteella ja retkeilyt Montmartrelle. Kirjastovirkailija ei lainkaan käsittänyt tätä istuskelun harrastusta, joka oli tytön äkkiä vallannut, mutta yritettyään pari kolme kertaa lähteä jaloittelemaan yksikseen hän huomasi, että hän ei rakastanutkaan itse kävelyä, ja siitä johtui muuan aatos. Kaiken viikkoa sisällä elelevän pariisilaisen porvarinhan pitää toki saada ulkoilmaa edes sunnuntaisin, ja niinpä hän päätti etsiä asuntoa, johon kuuluisi puutarha. Mutta sellaisella edulla varustetut asunnot olivatkin käyneet liian kalliiksi Buvat-poloisen raha-asioille, ja kierrellessään löydettyään Rue du Temps-Perdun varrelta pikku huoneiston hän äkkiä sai sen oivallisen ajatuksen, että puutarhan saattoi korvata pengermäistutuksilla. Johtuipa hän piankin siihen käsitykseen, että ilma koituisi siellä terveellisemmäksikin.
Hän palasi ilmoittamaan keksinnöstään Bathildelle, huomauttaen että tämä huoneisto muutoin oli heille kaikin puolin sovelias, mutta ainoaksi hankaluudeksi koituisi heidän kahden kamarinsa joutuminen erilleen, kun tytön täytyisi asua neljännessä kerroksessa Nanetten kanssa, hänen asettuessaan viidenteen. Buvatin mainitsema haitta esiintyi Bathilden silmissä päin vastoin etuna. Hän oli naisen luonnollisen häveliäisyyden vaistolla jo jonkun aikaa ymmärtänyt sopimattomaksi, että hänen kamarinsa oli pelkän oven erottama vielä parhaassa iässä olevan miehen huoneesta, kun toinen ei ollut hänen isänsä eikä aviomiehensä. Sen tähden hän vakuutti Buvatille, että hänen selityksistään päättäen olisi vaikea löytää soveliaampaakaan asuntoa, ja kehotti tekemään vuokrasopimuksen mitä pikimmin.