Ihastuksissaan Buvat jo sanoi irti samana päivänä vanhan asuntonsa ja maksoi käsirahan uudesta. Vuokravuoden puolivälistä hän sitten muutti. Sellaista oli tapahtunut kolmasti kahdenkymmenen vuoden kuluessa, ja aina olosuhteiden ehdottomasta vaatimuksesta. Buvat ei siis juuri rakastanut vaihtelua.
Ja Bathildella oli syytä vetäytyä siten yksinäisemmäksi. Hänen mustan kaulurinsa alla alkoivat olkapäät hahmoutua ihailtaviksi ääriviivoiksi, puolihansikkaista näkyivät mitä sievimmät sormet, ja entisestä Bathildesta olivat jäljellä vain lapsenjalat. Tällöin ihmiset alkoivat huomautella, että Buvat oli vielä nuori, että hän oli viisi tai kuusi kertaa saanut tilaisuuden mennä sopivaan avioliittoon, koska hänet tiedettiin asioitaan hoitavaksi mieheksi, jonka nähtiin kuukausittain säännöllisesti pistäytyvän notaarinsa konttoriin, ja että hän ei ollut sellaista tilaisuutta ottanut varteen — että suojelija ja holhotti asuivat samassa huoneistossa. Juorukellot, jotka olivat maasta taivaaseen ylistelleet kunnon miestä Bathilden ollessa kuusivuotias, alkoivat päivitellä Buvatin siveettömyyttä, kun suojatti oli täyttänyt viisitoista vuotta.
Buvat-parka! Jos koskaan on ollut viatonta ja puhdasta asuinsijaa, niin sellainen oli Bathilden kamarin viereinen huone, missä kymmenen vuoden aikana kallistui levolle pulloposkinen ja punakkanaamainen iso pää, johon ei ollut edes unessa milloinkaan tunkeutunut pahaa ajatusta.
Mutta Rue du Temps-Perdun varrella asiat joutuivat vielä pahemmalle kannalle, Buvat ja Bathilde olivat, kuten muistetaan, Rue des Ortiesilta muuttaneet Pagecin-kadulle, niin että täällä tiedettiin hänen uhrautuva käyttäytymisensä orpolapsen ottajana huostaansa, mutta siitä oli jo niin pitkä aika, että Pagecin-kadunkin asukkailta alkoi se kaunis menettely unohtua. Niin ollen vihjailut, joita oli alkanut levitä, seurasivat heitä uuteen paikkaan ilman entisyyden lieventävää muistelua, ja erinimisyyden täytyi muutenkin herättää epäluuloja, sulkiessaan pois perhesiteen ajatuksen.
Olisi tosin ollut tarjolla oletus, että Buvatilia oli ollut riehakka nuoruus ja että Bathilde oli tulos entisestä intohimosta, jota kirkko ei ollut pyhittänyt, mutta se otaksuma raukesi pikaisessakin silmäilyssä. Bathilde oli pitkä ja solakka, Buvat lyhyt ja paksu; Bathildella oli mustat ja hehkuvat silmät, Buvatilia harmaansiniset ja aivan ilmeettömät; toisella oli hipiä valkoinen ja himmeä, toisen kasvot paistoivat punaisina, ja lopuksi, Bathilden koko olemus kuvasti hienoa syntyperää, kun taasen kelpo Buvat-parka oli kiireestä kantapäähän rahvaanomaisen hyväluontoisuuden perikuva.
Seurauksena oli, että naiset alkoivat katsella Bathildea halveksivasti ja miehet nimitellä Buvatia onnelliseksi veitikaksi. On muuten sanottava, että rouva Denis oli viimeisiä uskomaan pahojen kielten laverrusta, mutta tuonnempana sellainen hapatus tarttui häneenkin.
Eronneen kirjastoapulaisen aavistukset olivat sillävälin toteutuneet. Jo puoleentoista vuoteen ei Buvat ollut saanut penniäkään palkastaan, urhean miehen hetkeksikään höllentämättä tavanomaista säntillisyyttään näin pitkällisestä luotonottamisesta huolimatta. Vieläpä hän palkanmaksun lakkaamisen jälkeen pahasti pelkäili, että ministeri saattoi säästäväisyyden nimessä joutua vähentämään esimerkiksi kolmanneksen henkilökunnasta, ja Buvat olisi pitänyt paikkansa menetystä korvaamattomana vahinkona, vaikka se päivittäin vei hänen ajastaan kuusi tuntia, jotka hän olisi voinut käyttää kannattavammin. Hän pinnisti virkaintoaan sikäli kuin menetti palkansaantinsa toivoa. Ja niinpä varottiinkin lähettämästä pois miestä, joka ahersi yhä paremmin, mitä pitempään joutui olemaan palkatta.
Oli aivan tietymätöntä, milloin aseman tukaluus paranisi, ja hänen pikku säästönsä uhkasivat piankin huveta loppuun. Sellaisessa tilanteessa Buvatin otsa väkisinkin pilvistyi, niin että Bathilde alkoi aavistaa jotakin olevan vialla. Naiselle ominainen tahdikkuus ilmaisi hänelle hyödyttömäksi kysellä Buvatilta salaisuudesta, jota tämä ei ollut kertonut omasta aloitteestaan. Sen tähden hän kääntyi Nanetten puoleen.
Nanettea täytyi jonkun verran taivutella, mutta Bathildella oli suuri vaikutusvoima häneenkin, joten hän lopulta selitti asiain tilan. Bathilde sai vasta nyt tietää, mitä kaikkea uhrautuvaa hienoluontoisuutta kirjastovirkailija oli häntä kohtaan osoittanut. Hän kuuli, että Buvat oli kokonaan varannut palkkatulonsa hänen tuntiopettajiensa maksamiseen ja myötäjäistensä kokoamiseen, että hän sen tähden ahersi aamuisin kello viidestä kahdeksaan ja iltaisin kello yhdeksästä puoleenyöhön ja että hän oli murheissaan palkanmaksun keskeytyksestä, kun ylimääräinen uurastus ei riittänyt pysähdyttämään hänen pikku säästöjensä ehtymistä, jolloin hän näkisi pakolliseksi tunnustaa Bathildelle, että heidän täytyisi luopua kaikista menoista, jotka eivät olleet ehdottoman välttämättömiä.
Tämän suunnattoman alttiuden paljastuessa oli Bathilden ensimmäisenä elähdyksenä vaipua Buvatin jalkoihin hänen astuessaan sisälle ja suudella hänen käsiään. Mutta piankin hän ymmärsi, että hän saattoi päätyä päämääräänsä ainoastaan tekeytymällä kaikesta tietämättömäksi, ja kun hän Buvatin palatessa toimistostaan painoi tyttärellisen suudelman hänen otsalleen, ei kunnon mies voinut aavistaa, kuinka suurta kiitollisuutta ja kunnioitusta se tulkitsi.