Voidakseen käsittää, mitä kaikkea inhimillinen kärsivällisyys voi luoda ensi silmäyksellä mahdottomilta näyttävistä hommista, pitää nähdä pariisilainen porvari toteuttamassa tuollaisia haaveellisia mielitekoja, jollaisen Buvat oli saanut päähänsä tahtoessaan perustaa pengermälleen puutarhan. Suihkulähde ei tuottanut juuri mitään hankaluuksia. Kuten olemme jo maininneet, oli helppoa saada se toimimaan, kun kattoräystäät olivat kahdeksan jalkaa korkeammalla kuin pengermä. Lehtimajassakaan ei ollut paljon vaivaa: vihreiksi maalattuja säleitä rivittäin naulattuina, jasmiineilla ja kuusamilla verhottuina, siinä se. Mutta luolasta piti koitua näiden uusien Semiramiksen[94] puutarhojen mestarinäyte.
Jo päivän koittaessa läksi nyt Buvat sunnuntaiaamuisin Vincennesin metsään kokoilemaan erikoisenmuotoisia kiviä, jotka saattoivat esittää apinanpäitä, kyyristeleviä kaniineja, lakkisieniä, kirkontorneja. Saatuaan kokoon riittävän määrän hän lastautti ne käsirattaille ja yhden livren hinnasta, jonka hän viikottain uhrasi tähän urakkaan, kuljetutti ne Rue du Temps-Perdun viidenteen kerrokseen. Tämä vei aikaa kolmisen kuukautta.
Sitten tuli kasvikunnan vuoro. Jokainen kasvinalku, joka varomattomasti kohotti maasta käärmemäisesti suikertavan tai kilpikonnaa muistuttavan varrenalun, joutui kirjastovirkailijan omaisuudeksi, kun hän pikku puutarhakuokkineen käyskenteli tuijotellen maakamaraa tarkkaavaisesti kuin aarteenetsijä ja keksiessään mielensä mukaiseksi hahmoittuneen verson heittäytyi rähmälleen maahan kuin tiikeri saaliin kimppuun. Kuokkimalla, kaivamalla ja kiskomalla hän korjasi sen haltuunsa. Vincennesin ja Saint-Cloudin vartijat yrittivät useinkin ehkäistä tätä itsepintaista etsiskelyä, mutta onnistumatta, sillä Buvatin hellittämättömyys sai alituiseen vältetyksi heidän valppautensa, ja jälleenkin kolmen kuukauden kuluttua hän suureksi tyytyväisyydekseen näki aineksien olevan koossa.
Silloin alkoi rakennustyö. Suurinta kuten pienintäkin kiveä, jonka piti antaa lisänsä tähän Babelin torniin, käänneltiin ja katsasteltiin ensin kaikilta puoliltaan, jotta näkyviin jäisi edullisin pinta. Sitten se sijoitettiin, tuettiin, iskostettiin sellaiseen tapaan, että jokainen ulkonema oikukkaasti jäljitteli miehenpäätä, eläinruumista, kasvimukulaa, kukkaa tai hedelmää. Siitä syntyi eriskummallinen rykelmä mitä vastakkaisimpia hahmoitelmia, joihin liittyivät kiemurrellen, köynnöstellen, rönsyillen kaikki nuo kiertokasvit, jotka Buvat oli verekseltään yllättänyt jotakin kylmäveristen lajia matkimassa.
Lopulta kaareutui päälle holvi, joka oli alustana uhkealle hydralle,[95] kokoelman parhaalle piirteelle. Buvatin onnellisena keksintönä oli ollut antaa sen seitsemälle päälle julmuuden tehostukseksi emaljisilmät ja tulipunaisesta verasta leikatut kielet. Tuloksena olikin, että Buvat itsekin laitelman täydellisesti valmistuttua vain jonkun verran empien lähestyi kauhuluolaa eikä ensi aikoina olisi mistään hinnasta pistäytynyt yöllä yksinään pengermälle.
HENKILÖLUETTELO
Ludvig XV, alaikäinen kuningas.
Philippe, Orleansin herttua, hänen setänsä, hallituksenhoitaja eli
regentti.
Orleansin herttuatar, mademoiselle de Blois, Ludvig XIV:n avioton
tytär, regentin puoliso.
Elisabet Charlotte, Baijerin prinsessa, jota puhuteltiin
tavallisesti nimillä Madame ja princesse palatine, regentin äiti.
Regentin tyttäriä.
Marie Louise, herttuatar de Berri. Louise Adelaide de Chartres, sittemmin abbedissa. Charlotte Aglaé de Valois, sittemmin Modenan herttuatar.
Markiisitar de Maintenon, Ludvig XIV:n viimeinen puoliso.
Louis Auguste de Bourboun, Mainen herttua, Ludvig XIV:n ja
markiisitar de Montespanin laillistettu poika.
Louise Bénédicte de Bourbon-Condé, Mainen herttuatar, edellisen puoliso.
Louise Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi, Mainen herttuan veli.