Maaliskuun 22. päivänä armon vuonna 1718, eräs ylhäisen näköinen nuori herrasmies — iältään kahdenkymmenenkuuden ja -kahdeksan välillä — viivyskeli kauniin espanjalaisratsun selässä Pont-Neuf-sillan Quai de l'École-rantakadun puoleisessa päässä kello kahdeksan tienoissa aamulla. Hän istui satulassa niin suoraryhtisenä ja vakaana, että olisi voinut luulla messire[1] Voyer d'Argensonin, valtakunnan poliisivoimien kenraaliluutnantin, asettaneen hänet sinne vartiopalvelukseen.
Puolisen tuntia hänen katseensa harhaili ympäristössä ja vilkaisi usean kerran kärsimättömästi La Samaritainen pumppuhuoneen kelloa, mutta kiintyi sitten ilmeisen tyytyväisenä erääseen henkilöön, joka Dauphine-aukiolta tullen teki puolikäännöksen oikeaan ja asteli häntä kohti.
Nuoren ratsumiehen huomion oli herättänyt pitkä mies. Hän ei käyttänyt muodin mukaisesti peruukkia tuuheilla mustilla hiuksillaan, joiden seassa jo näkyi harmaitakin hapsia. Puku oli puolittain porvarillinen, puolittain sotilaallinen, ja sitä koristi olkaruusuke, jonka alkuaan tummanpunainen väri oli sateiden liottamana ja auringon paahtelemana kauhtunut punaisenkellertäväksi. Lisäksi hänellä oli aseistuksena pitkä, viistoon kiinnitetty miekka, joka huiteli hänen pohkeitaan.
Miehen saattoi päätellä neljänkymmenenviiden tai -kuuden vuoden ikäiseksi, ja hänen kävellessään keskellä katukäytävää verkkaisesti huojutellen lanteitaan, toisella kädellä sivellen viiksiään ja toisella viittoen ajopelejä sivuuttamaan etäämmältä, hänen kasvonpiirteensä, käyntinsä, ryhtinsä, koko olemuksensa ilmaisi sellaista häpeilemätöntä huolettomuutta, että tarkkaileva ratsastaja väkisinkin hymyillen mutisi itsekseen:
— Tuostapa taidan saada!
Tätä otaksumaansa koetellakseen nuori aatelismies suuntasi ratsunsa suoraan tulijaa kohti, ilmeisesti aikoen puhutella. Nähdessään tuntemattoman haluavan häneltä jotakin jälkimmäinen seisahtui pumppuhuoneen kohdalle, siirsi oikean jalkansa kolmanteen miekkailuasentoon ja siveli toisella kädellä yhä viiksiään, mutta laski toisen käden miekkansa nupille, odottaen mitä toisella oli sanottavana.
Nuori aatelismies pysäytti hevosensa hänen eteensä ja virkkoi kohottaen kätensä hatunreunaan:
— Monsieur, päättelen sävystänne ja esiintymisestänne, että olette jalosukuinen. Enhän erehdy.
— Ette, monsieur! vastasi puhuteltu tähän omituiseen tiedusteluun, hänkin vuorostaan koskettaen hattuaan tervehdykseksi. — On tosiaan hauskaa, että sävyni ja esiintymiseni puhuvat puolestani, ja jos katsotte asianmukaiseksi suoda minulle arvoasemani, niin voitte minua puhutella kapteeniksi.
— Olen iloinen siitä, että olette soturi, monsieur, jatkoi ratsastaja kumartaen jälleen. — Se on minulle lisätakeena, että te ette mitenkään jättäisi herrasmiestä pulaan.