— Aivan! huudahti regentti. — Se meidän on järjestettävä — olette saanut saman ajatuksen kuin markiisitarkin.
— Toden totta, madame, se on minulle suuri kunnia, huomautin minä.
— Mutta pulmana on se, selitti rouva de Parabère, — että minä en ole pariin vuoteen vaihtanut edes sanaa markiisin kanssa, ja mustasukkaisuudesta, ankaraluontoisuudesta, ties mistä syystä hän on vannonut, että jos minä joskus joutuisin tähän tilaan, kostaisi hän perinpohjaisella käräjänkäynnillä.
— Ymmärrättehän, Richelieu, että tämä käy huolestuttavaksi, lisäsi regentti.
— Hitto, niin tosiaankin, monseigneur!
— Minulla on kyllä käsissäni erinäisiä voimakeinoja, mutta ne eivät ulotu pakottamaan aviomiestä vastaanottamaan vaimoaan kotiinsa.
— No, entä jos toimitettaisiin hänet tulemaan vaimonsa luo? esitin minä.
— Siinäpä juuri on vaikeus.
— Malttakaahan, rouva markiisitar; lienee lupa kysyä vieläkö herra de
Parabèren heikkoutena ovat chambert- ja romanée-viinit?
— Pelkään olevan, sanoi markiisitar.