— No, päättyyhän tämä kohta, käpyseni, tyynnytteli regentti. — Hiukan kärsivällisyyttä vain. Tiedättekö, mitä d'Argenson vastasi minulle, hyvä herttua?
— En aavistakaan, vastasin minä neuvottomana.
— Hän vastasi, että isyys on minun tai teidän.
— Se on katala parjaus! minä huudahdin.
— Älkää sotkeutuko sanoihinne, herttua, markiisitar on tunnustanut kaikki.
— Siinä tapauksessa, myöntelin, — jos markiisitar on tunnustanut kaikki, ei minulla ole mitään sanottavaa.
— Enkä minä olekaan pyytänyt teitä tänne esittämään yksityiskohtaisempaa selostusta, pitkitti regentti, — vaan kohtalotovereina selviytyäksemme jutusta toistemme avulla.
— Ja mitä teillä on pelättävää, monseigneur? tiedustin minä. — Mitä taasen minuun tulee, tiedän voivani teidän korkeutenne nimen turvissa uhmata kaikkea.
— Mitäkö meillä on pelättävää, hyvä ystävä? Parabèren nalkutusta, kun hän tahtoisi minulta herttuan arvonimeä.
— Kah, mitähän jos tekisimmekin hänestä isän? johtui mieleeni.