— Nyrjäytti jalkansa.
Ja Ravanne katosi tungokseen, mitä ystävällisimmin tervehdittyään aamullista vastustajaansa.
— No, se juttu? kiirehti Canillac.
— Se on tulossa. Ajatelkaahan, kuusi tai seitsemän kuukautta takaperin olin juuri päässyt Bastiljista, jonne minut toimitti kaksintaistelu Gacén kanssa, — kolme neljä päivää olin vasta ollut liikkeellä seuraelämässä, kun Raffe[24] toi minulle rouva de Parabèreltä herttaisen pikku kirjeen, jossa minua kutsuttiin viettämään iltaa hänen luonansa. Käsitätte, chevalier, että Bastiljista tultaessa ei vähäksytä sen avainten haltijan rakastajattaren[25] tarjoamaa kohtausta. Ei tarvitse kysyäkään, olinko täsmällinen. Saavun määrähetkellä. Arvatkaapa, kenet tapaan istumassa sohvalla hänen vieressään? Sata yhtä vastaan, että te ette osaisi aavistaa!
— Hänen miehensä? yritti Canillac.
— En, vaan itse hänen kuninkaallisen korkeutensa. Hämmästykseni oli sitä suurempi, kun minut oli johdatettu huoneeseen niin kuin markiisitar olisi ollut yksinään. En kuitenkaan mennyt päästäni pyörälle, kuten hyvin ymmärrätte, chevalier. Omaksuin tyynen ilmeen, naivin ja sävyisän, sellaisen ilmeen kuin teillä on, Canillac, ja tervehdin markiisitarta niin syvällistä kunnioitusta näytellen, että regentti purskahti nauramaan. Tunnustan, että se arvaamaton purkaus hieman hämmennytti minua. Otin tuolin istuutuakseni, mutta regentti viittasi minua asettumaan sohvalle markiisittaren toiselle puolelle, ja minä tottelin.
— Hyvä herttua, hän virkkoi, — kirjoitimme teille varsin vakavan asian takia. Katsokaas, tämä markiisitarparka, joka on ollut kaksi vuotta täysin erossa miehestään, tuntee olevansa siunatussa tilassa.
— Markiisitar pani parastaan punastuakseen, mutta huomatessaan yrityksen liian työlääksi hän peitti kasvonsa viuhkalla.
— Heti kun hän huomautti minulle pulastaan, jatkoi regentti, — minä kutsutin d'Argensonin[26] ja tiedustelin häneltä, kenestä lapsi saattoi olla lähtöisin.
— Voi, monsieur, säästäkää minua, uikutti markiisitar.