— Chevalier, tiedättekö että olen kaksinkertaisesti kiitollinen tulostanne, kun olitte vielä nykyisessä mielentilassanne? On vain ikävää, etten voi totuudenmukaisesti pitää vaikuttimenanne muuta kuin uteliaisuutta.
— Kaunis naamio, vastasi d'Harmental, — ettekö kirjeessä sanonut olevanne hyvä haltia? Mutta jos olemuksessanne todella on yliluonnollista, täytyy menneen, nykyisen ja vastaisuuden olla teille tunnettuja. Niin ollen tiesitte minun tulevan, joten saapumisen ei voi teitä ihmetyttää.
— Voi, vastasi tuntematon, — kyllä näkee, että te olette heikko kuolevainen ettekä ole koskaan kohonnut elinpiirinne yläpuolelle! Muutoin tietäisitte, että joskin tunnemme menneen, nykyisen ja vastaisuuden, tämä kyky on omalta osaltamme peitossa. Ne seikat, joihin kiihkeimmin haluaisimme valaistusta, jäävät meiltä tiheimpään hämyyn.
— Hitto, sanoi d'Harmental, — tuohon sävyyn jatkaen te saatte minut tyhmänylpeäksi, herra haltia! Sillä, huomatkaa, ilmaisettehan jotenkin suoraan, että halusitte tätä kohtausta hyvin hartaasti.
— En luullut huomauttavani siinä teille mitään uutta, chevalier — siitä halustani ei kirjeeni olisi pitänyt jättää teille mitään epäilystä.
— Se halu — jonka muuten myönnän ainoastaan tunnustuksenne perusteella, kun olen liian kohtelias väittääkseni teitä vastaan — eikö se ole saanut teitä kirjeessänne lupaamaan enemmän kuin vallassanne on täyttää?
— Koetelkaa tietämystäni. Se antaa teille arviota vallastani.
— Oh, hyvänen aika, rajoitun yksinkertaisimpaan. Sanotte tietävänne menneet. Nykyiset ja vastaiset asiat: ennustakaa minulle kohtaloni.
— Se on helppoa; ojentakaa kätenne.
D'Harmental noudatti pyyntöä.