Tämä ei ollut kovinkaan huvittavaa, ja silloin hän — toveruuteen tottuneena ja tavanomaisesti hyörittyään seuraelämän keskellä — tunsi kuinka yksinäisyys alkaisi häntä painaa, jos tämä eristäytyminen pitkistyisi. Hän muisti, että hänkin oli joskus soittanut klavesinia ja harjoitellut piirtämistä, ja hänestä tuntui, että hän saisi aikansa kulumaan kärsivällisesti, jos hänellä olisi pienikin spinetti[65] ja joitakin pastellipuikkoja. Hän soitti luokseen ovenvartijan ja tiedusti häneltä, mistä nuo välineet voisi hankkia.
Mies vastasi, että kaikki kaluston lisääminen tietysti kuului asukkaan tiliin ja että klavesinin saisi kyllä vuokratuksi; pastellipuikkoja taasen myytiin paperikaupassa, joka sijaitsi Rue de Cléryn ja Rue de Gros-Chenetin kulmassa. D'Harmental antoi ovenvartijalle kaksi louisdoria ja selitti, että hän halusi puolen tunnin kuluessa saada spinetin ja kaikki piirustustarpeet. Iso kultaraha oli peruste, jonka tehokkuuden hän oli useastikin todennut. Sitten hän kuitenkin moitti itseään siitä, että oli tällä kertaa sen käyttämisellä osoittanut kevytmielisyyttä, joka ei soveltunut hänen näennäiseen asemaansa. Hän kutsui ovenvartijan takaisin ja huomautti tälle, että hän luonnollisesti tarkoitti saavansa louisdoreillaan klavesinin vuokrankin maksetuksi kuukauden ajalta, eikä vain piirustuspaperia ja pastellipuikkoja. Ovenvartija selitti, että oikein yrittäen ja ikään kuin omaan laskuun tinkien se juuri oli mahdollista, mutta että hänen varmasti täytyisi maksaa kuljetuksesta erikseen. D'Harmental suostui siihen. Puolen tunnin kuluttua hänellä oli haluamansa välineet. Siinä määrin oli Pariisi jo ihmekaupunki jokaiselle loihtijalle, jolla oli kultainen taikasauva.
Palattuaan alakertaan ovenvartija huomautti vaimolleen, että jos neljännen kerroksen nuori mies ei ollut tarkempi rahoistaan, hän voisi tuottaa omaisilleen häviön, ja näytti aviokumppanilleen kahta kuuden frangin rahaa, jotka hän oli säästänyt vuokralaisen louisdoreista. Vaimo otti rahat miehensä kädestä, syyttäen hänen olevan päissään, ja talletti ne vanhojen vaatekappaleiden röykkiössä piiloteltuun nahkamassiin, surkutellen niiden isien ja äitien kovaa onnea, jotka ahertavat tuollaisten tuhlarien hyväksi.
RUE DU TEMPS-PERDUN PORVARI
D'Harmental oli istuutunut spinettinsä ääreen ja paineli koskettimia parhaansa mukaan. Kauppias oli noudattanut tunnollisuutta ja lähettänyt hänelle melkein vireessä olevan soittimen, niin että chevalier havaitsi menestyvänsä oivallisesti ja alkoi uskoa olevansa synnynnäisesti musikaalinen, jonka lahjakkuuden kehittymiselle oli tarvittu vain sellaisia olosuhteita kuin hänellä nyt oli. Epäilemättä siinä oli vähän perääkin, sillä keskellä mitä häikäisevintä juoksutusta hän huomasi kadun toisella puolella viiden pikku sormen hieman kohottavan ikkunaverhoa tarkastellen, mistä tuo harvinainen soitto kuului. Pahaksi onneksi noiden viiden pikku sormen näkeminen sai chevalierin unohtamaan soittonsa ja nopsasti kääntymään tuolilla siinä toivossa, että hän näkisi käden takana kasvotkin. Se huonosti harkittu yritys oli onneton. Uteliaisuudestaan ilmi tullut pienen kamarin valtiatar pudotti uutimen paikoilleen. Tuollaisen kainouden närkästyttämä d'Harmental meni sulkemaan ikkunansa, ja koko lopun päivää hän nyrpeili naapurilleen.
Ilta kului piirustelussa, lueskelussa ja klavesinin soittelussa. Chevalier ei olisi milloinkaan uskonut, että tuntiin meni niin monta minuuttia ja päivään niin monta tuntia. Kello kymmeneltä hän soitti ovenvartijaa, antaakseen hänelle määräyksiä huomispäivää varten. Mutta ovenvartija ei vastannut. Hän oli jo makuulla. Rouva Denis oli puhunut totta, hänen talonsa oli rauhan tyyssija. D'Harmental käsitti nyt, että oli ihmisiä, jotka menivät vuoteeseen silloin kun hänellä oli tapana nousta vaunuihin vieraskäyntejänsä aloittamaan. Hän johtui paljon ajattelemaan tuon onnettoman yhteiskuntaluokan kummallisia tapoja, he eivät tunteneet Oopperaa eikä pikkuillallisia, vaan nukkuivat yönsä ja valvoivat päivänsä. Hän tuumiskeli, että piti tulla Rue du Temps-Perdulle sellaista nähdäkseen ja päätti huvittaa ystäviänsä muistelmillaan.
Yksi seikka hänelle kuitenkin tuotti mielihyvää, nimittäin että naapuri valvoi kuten hänkin. Se osoitti ylempää hengentasoa kuin Rue du Temps-Perdun asukkailla ylipäätään oli. D'Harmental luuli vielä, että voitiin valvoa ainoastaan haluttomana nukkumaan tai halukkaana huvitteluun. Hän unohti ne, jotka valvovat pakosta.
Keskiyön hetkellä valo sammui vastapäisessä kamarissa, ja d'Harmental päätti vuorostaan heittäytyä makuulle.
Seuraavana päivänä ilmestyi abbé Brigaud jälleen kello kahdeksalta, tuoden Cellamaren ruhtinaan salaisen poliisin toisen raportin. Se kuului seuraavasti:
"Kello kolme aamulla.