Valitettavasti ei naapurin puolella ilmennyt seurustelunhalua. Ikkuna ei ainoastaan ollut tiukasti suljettu, kuten tähän vuodenaikaan oli luonnollistakin, vaan ruutujen takana riippuvat musliiniuutimetkin oli vedetty niin tarkasti umpeen, että katse ei voinut tunkeutua pienimmästäkään rakosesta. Yhtä tarkasti oli suojeltu toinenkin ikkuna, joka näkyi kuuluvan samaan huoneeseen.
Vastapäinen rakennus voitti rouva Denisin talon siinä suhteessa, että siihen kuului viides kerros tai oikeammin pengermäparveke. Ylinnä, juuri tuon täydellisesti ummistetun ikkunan yläpuolella, oli ullakkoon muodostettu kamari, josta pääsi tälle pengermälle. Kaiken todennäköisyyden mukaan siellä asusti joku huomattava kukkien viljelijä, sillä hän oli kärsivällisyydellä ja aikaakysyvällä uurastuksella onnistunut muuttamaan pengermän puutarhaksi, jossa oli puolentoistakymmenen neliöjalan alalla suihkulähde, luola ja lehtimaja. Suihkulähde tosin toimi vain ylemmäksi sijoitetun vesisäiliön varassa, jota talvisin taivas täytteli sateillaan ja kesäisin itse omistaja sangollaan. Samoin on totta, että luola — kylläkin simpukankuorilla somistettu ja kehystyksenään pieni puinen linnake — ei näyttänyt olevan missään tapauksessa tarkoitettu ihmisolennon suojaksi, vaan koirarodun edustajalle. Ja myönnettävä on sekin, että lehtimaja talven kourissa menetettyään lehvistönsä, muistutti valtavaa kanahäkkiä.
D'Harmental ihmetteli pariisilaisen porvarin ahkeruutta, jolla hän saa luoduksi maaseutua ikkunalaudalleen, kattonsa nurkkaukseen, vieläpä räystäskouruunsa. Hän jupisi Vergiliuksen kuuluisan säkeen: O fortunatus nimium! ja sitten, tuulenhengen huokuessa jokseenkin kylmänä, nähdessään vain yksitoikkoisen sarjan kattoja, savutorvia ja tuuliviirejä, hän sulki ikkunansa, riisuutui, kääriytyi yöviittaansa, joka vain oli liian mukava herransa nykyiseen asemaan ja istuutui pehmeään nojatuoliin. Sitten oikaisi säärensä hyvään asentoon, ojensi kätensä abbé de Chaulien runokokoelmaa kohti ja alkoi joutessaan lukea neiti Delaunaylle omistettuja säkeitä, joista Malezieux oli hänelle puhunut. Ne herättivät hänessä uutta kiinnostusta sen jälkeen kun hän tunsi henkilön.[64]
Lukemisesta oli tuloksena, että chevalier — samalla kun hymyili kelpo abbén kahdeksankymmenvuotiaalle rakkaudelle — havaitsi, että hänellä, runoilijaa kenties onnettomampana, oli sydän aivan tyhjänä. Nuoruus, miehuullisuus, hyvä ulkomuoto, ylväs ja seikkailunhaluinen mieli olivat hänelle tuottaneet montakin kaunista voittoa. Mutta siinä kaikessa hän ei ollut koskaan antanut muuta kuin mitä hänellekin tarjottiin — ohimeneviä suhteita. Vähän aikaa hän oli uskonut rakastavansa rouva d'Avernea ja saavansa vastarakkautta. Epävakaiselle kaunottarelle tämä suuri intohimo ei ollut vastannut jalokivillä somistettua kukkavihkoa ja sitä turhamaisuuden tyydytystä, että oli tullut miellyttäneeksi regenttiä. Ennen sen uskottomuuden ilmenemistä chevalier oli luullut, että sellainen kolttonen syöksisi hänet epätoivoon. Se oli tapahtunut ja hän oli saanut siitä todisteen. Hän oli ryhtynyt kaksintaisteluun, koska siihen aikaan tapeltiin mistä hyvänsä aiheesta, mikä todennäköisesti johtui ankarasta kaksintaistelukiellosta. Sitten hän oli lopuksi tajunnut, kuinka vähäinen sija hänen sydämessään oli tuolla suurella intohimolla, jonka hän kuitenkin oli luullut täyttäneen sen kokonaan.
On kyllä totta, että viime päivien tapaukset olivat pakostakin suunnanneet hänen mielensä muihin ajatuksiin, mutta chevalier ei salannut itseltään, että niin ei olisi käynyt, jos hän olisi ollut todellisesti rakastunut.
Suuri epätoivo olisi tuskin sallinut hänen lähteä naamiotanssiaisiin, ja jollei hän olisi sinne mennyt, ei tätä nopeata ja aavistamatonta tapahtumasarjaa olisi kehittynyt. Kaikesta tästä johtui chevalierille vakaumus, että hän oli aivan kykenemätön suureen intohimoon. Niinpä hän nousi seisaalle, asteli huoneessaan kolme kierrosta valloittajan ilmein, huokaisi syvään ajatellessaan, kuinka etäiseen aikaan nämä kauniit mielikuvat luultavasti siirtyisivät, ja palasi verkkaisin askelin peilin äärestä nojatuolia kohti.
Silloin hän huomasi, että vastapäinen ikkuna, joka oli tunti sitten ollut niin suljettu oli nyt avattu selkosen selälleen. Hän seisahtui koneellisesti, siirsi ikkunaverhoa sivulle ja siirsi katseensa huoneeseen.
Se oli kaikesta päättäen naisen asunto. Ensiksikin pisti silmään kirjailutyö ikkunan lähellä, johon nojasi kahdella sirolla ja sorealla käpälällä sievä valkoisen- ja ruskeankirjava pikku vinttikoira uteliaasti tähyillen kadulle. Perällä oli ikkunaa vastapäätä klavesini avoinna kahden harmonin välissä. Kukikkaan paperin peittämillä seinillä riippui muutamia pastellimaalauksia puisissa kehyksissä. Niiden mustalla pohjalla erotti ohuen kultaviirun, ja seinäpaperien kaltaisilla kuvioilla olivat somistetut myös karttuuniuutimet noiden musliniverhojen takana, jotka oli niin huolellisesti sovitettu ikkunaruutuja suojaamaan. Toisesta, raollaan olevasta ikkunasta näkyivät alkovin uutimet, arvatenkin makuusijaa verhoten. Muu kalusto oli äärimmäisen yksinkertaista, mutta viehättävän sopusointuista, mikä ilmeisesti johtui pikku asumuksen vaatimattoman haltijan hyvästä mausta.
Joku vanha vaimo lakaisi, tomutti ja järjesteli siellä, käyttäen valtiattaren poissaoloa tähän talousaskareeseen, sillä huoneessa ei näkynyt ketään muuta, ja oli kuitenkin selvää, että hän ei ollut sen asukas.
Vinttikoiran suuret silmät olivat harhailleet joka taholle sellaista ylimyksellistä välinpitämättömyyttä ilmaisten kuin tälle eläimelle on ominaista, mutta äkkiä sen katse näytti saavan eloa. Se kurkotti päätänsä ulos ja sitten ihmeellisen keveästi ja taitavasti hyppäsi ikkunalaudalle ja istuutui heristäen korviaan ja kohottaen toisen etukäpälänsä. Chevalier oivalsi näistä merkeistä, että pienen kamarin asukas lähestyi, ja avasi heti ikkunansa. Kovaksi onneksi oli jo myöhäistä, kadulla ei näkynyt ketään. Samassa vinttikoira loikkasi ikkunalaudalta lattialle ja juoksi ovelle. Siitä saattoi päätellä, että nuori nainen nousi portaita, ja saadakseen rauhassa katsella häntä d'Harmental kavahti taaksepäin ja kätkeytyi uutimensa suojaan, mutta samassa vanha vaimo tulikin sulkemaan ikkunan. Chevalier ei ollut valmistautunut sellaiseen loppuun ja tunsi suurta pettymystä. Hänkin veti ikkunansa kiinni ja palasi nojatuoliinsa.