D'Harmental tosin piti kiirettä hänen lähdöllään, kuten kelpo abbé oli huomauttanut. Hänen suuri musiikinharrastuksensa, jonka hän oli vasta eilen keksinyt, oli edistynyt siinä määrin, että hän ei suonut minkään häiritsevän kuunteluaan. Sikäli kuin ikkuna yhä suljettuna päästi chevalierin kuuluviin sekä soittimen että laulun säveliä, hänen naapurillaan ilmeni erikoista musikaalista kykyä. Sormitus oli varmaa, ääni oli vieno, vaikkakin kantava, ja korkeissa sävelissä se sai sen syvän värähtelyn, joka ilmaisee tunteellista sydäntä. Hyvin vaikean ja erinomaisesti esitetyn jakson jälkeen d'Harmental ei voinutkaan olla taputtamatta käsiään ja huutamatta: — Hyvä! Valitettavasti tämä voitto, johon esittäjä ei ollut yksinäisyydessään tottunut, ei rohkaissut häntä, vaan näkyi niin säikäyttävän, että klavesini ja laulu vaikenivat samassa silmänräpäyksessä, ja täydellinen hiljaisuus seurasi äkkiä sävelmää, jolle chevalier oli niin varomattomasti ilmaissut suosiollisuuttaan.
Sen sijaan hän näki yläpuolella olevan kamarin oven avautuvan. — Ensin pistäytyi esiin ojennettu käsi, joka nähtävästi tutkisteli säätä. Tämä ilmeni kaikesta päättäen tyydyttäväksi, sillä kättä seurasi melkein heti pää, jota peitti pieni karttunilakki sidottuna otsalle sinipunaisella silkkinauhalla. Pää oli vain edeltäjänä piankin esittäytyvälle eturuumiille, joka oli verhottu yöröijyn kaltaiseen aamunuttuun, tämä oli samaa kangasta kuin lakki. Yhä vieläkään ei chevalier tuosta kaikesta kyennyt tarkoin päättelemään, kumpaista sukupuolta tämä edusti. Vihdoin kahden pilven lomasta pujahtanut päivänsäde tuntui rohkaisevan pengermän arastelevaa asukasta pistäytymään kokonaan ulos. Silloin d'Harmental mustista sametti-polvihousuista ja kailaviksi kudotuista sukista tunsi näyttämölle ilmestyneen henkilön miespuoliseksi.
Hän oli puutarhan hoitelija.
Edellisten päivien huono sää oli kai estänyt hänen aamujaloitteluaan, niin että hän ei ollut saanut pidetyksi tavanomaista huolta puutarhastaan, sillä hän alkoi siellä ilmeisen levottomasti tarkastella, olivatko tuuli ja sade tuottaneet siellä tärviötä. Mutta hänen tarkastettuaan perinpohjaisesti suihkulähdettä, luolaa ja lehtimajaa, puutarhurin rehdit kasvot kirkastuivat ilosta niin kuin sääkin oli muuttunut aurinkoiseksi. Hän ei ollut ainoastaan huomannut, että kaikki oli paikallaan, vaan hänen säiliönsäkin oli tulvimassa yli. Niinpä hän päätti voivansa suoda itselleen sen mielihyvän, että pani suihkulähteen toimimaan, jollaista tuhlaavaisuutta hän kuningas Ludvig XIV:n antaman esimerkin mukaan muuten salli itselleen vain sunnuntaisin. Hän väänsi hanaa, ja viikkosuihku kohosi majesteettisesti neljä tai viisi jalkaa korkealle.
Kelpo mies sai siitä niin suurta iloa, että innostui hyräilemään vanhaa pastoralia, jolla d'Harmentalia oli tuuditeltu, ja toistellen:
Anna mun mennä, — jalkani, lennä leikkihin Metsolan impien kanssa!
hän juoksi ikkunaan ja huusi kovalla äänellä kahdesti: — Bathilde! Bathilde!
Chevalier oivalsi silloin, että viidennen ja neljännen kerroksen parihuoneet oli sovellettu yhdeksi huoneistoksi ja että puutarhurin ja musiikinharrastajattaren välillä oli jokin suhde. Mutta ajatellessaan, ettei jälkimmäinen kainoutensa takia, varmaan tulisikaan pengermälle, jos hän jäisi ikkunaansa, hän erinomaisen huolettomasti sulki sen, jättäen kuitenkin uutimiin pikku raon, josta saattoi taampana katsella kaikkea.
Hän oli arvannut oikein. Hetkisen kuluttua ilmestyi ikkunapuitteisiin viehättävä nuoren tytön pää. Mutta kun alue, jolle hänen kutsujansa oli niin miehuullisesti uskaltautunut, oli varmaan liian kostea, ei neito mitenkään tahtonut tulla edemmäksi. Pikku vinttikoira oli yhtä arka kuin valtiattarensakin ja jäi hänen luokseen, valkoiset etukäpälät ikkunalaudalle nostettuina ja kieltävästi puistellen päätänsä kaikelle kehottelulle, jolla sitä houkuteltiin pitemmälle kuin sen emäntä oli tahtonut tulla.
Miekkosemme ja nuoren tytön kesken syntyi muutaman minuutin puhelu. D'Harmental sai siten tilaisuuden tarkastella häntä sitäkin häiriintymättömämmin, kun hänen suljettu ikkunansa salli nähdä kuulematta.