Hän näkyi tulleen siihen viehättävään elämänvaiheeseen, jolloin nainen lapsuudesta nuoruuteen siirtyen saa kaikki kukkivaksi sydämessään ja kasvoillaan, tunteen, sulon ja kauneuden. Ensi silmäyksellä näki, että hän ei ollut alle kuudentoista eikä yli kahdeksantoista. Hänessä ilmeni kummallinen kahden rodun sekoitus: hänellä oli englannittaren vaaleat hiukset, himmeä hipiä ja aaltoileva kaula, mutta espanjattaren mustat silmät, korallihuulet ja helmiäishampaat. Kun hän ei käyttänyt valkoista eikä punaista ihomaalia ja hiusjauhe oli tänä aikana vasta alkanut tulla muotiin ja olikin muuten vain ylimystön naisille kuuluva, kuvasteli hänen ihonsa omaa raikkauttaan, eikä mikään pilannut hänen tukkansa kaunista kimmellystä.
Chevalier ihastui haltioituneeksi. Hän ei tosiaankaan ollut eläissään nähnyt muuta kuin kahta lajia naista, Nivernaisin vantteria ja pyyleviä maalaistyttöjä, isojalkaisia, isokätisiä, lyhythameisia ja metsästystorven näköisissä päähineissä esiintyviä, ja pariisilaisen aatelin edustajia, epäilemättä kauniita, mutta sitä kauneutta riudutti valvominen, huvittelu, joka sai heidät muistuttamaan kukkia näiden vain harvoin tavatessa siimeksestään auringon säteitä tai kohdatessa aamun ja illan elvyttävää raikkautta yksinomaan kuuman ansarin ruutujen rakosista. Hän ei siis tuntenut tätä porvarillista tyyppiä, niin sanoaksemme seurapiirien ja maalaisväestön välimuotoa, jolla on toisen kaikki soreus ja toisen raikas terveys. Niinpä hän jäikin naulituksi paikalleen, ja vielä kauan sen jälkeen, kun nuori tyttö oli vetäytynyt takaisin, pysyivät hänen katseensa tähdättyinä ikkunaan, johon tuo ihmeellinen näky oli ilmestynyt.
Avautuvan oven narina toinnutti hänet hurmiostaan: abbé Brigaudin piirakka ja viinit tuotiin juhlallisesti chevalierin ullakkokamariin. Noiden muonavarojen näkeminen palautti hänen mieleensä, että hänellä oli tällä hetkellä muuta tehtävää kuin antautua unelmointiin ja että hän oli hyvin tärkeätä asiaa varten kutsunut puheilleen kapteeni Roquefinetten. Hän veti kellon taskustaan ja huomasi, että se näytti jo kymmentä. Sehän oli sovittu hetki. Hän lähetti ruokatavarain tuojan menemään heti kun tämä oli ne laskenut pöydälle, ja otti omaksi huolekseen muun palveluksen, jotta hänen ei tarvinnut sekaannuttaa ovenvartijaa pikku hommiinsa, ja uudestaan avaten ikkunansa hän alkoi vaania kapteeni Roquefinetten näyttäytymistä.
LIITTOSOPIMUS
Hän oli tuskin ehtinyt havaintopaikalleen, kun näki arvoisan kapteenin pistäytyvän esille Rue du Gros-Chenetiltä, nokka pystyssä, käsi lanteella ja käynti sotaisena ja päättäväisenä. Hänen hattunsa oli sellainen ilmapuntari, josta tuttavat saattoivat tuntea herran salaisen finanssiaseman. Varallisuuden päivinä se oli laskettu hänen päähänsä yhtä tanakasti kuin pyramidi alustalleen, mutta nyt se oli taas saanut sen ihmeellisen kaltevuuden, joka oli pistänyt paroni de Valefin silmään. Yksi sen kolmesta kolkasta melkein kosketti oikeata olkapäätä, samalla kun vastapäinen kolkka olisi voinut antaa Franklinille ukkosenjohdattimen ensi ajatuksen neljäkymmentä vuotta varemmin, jos Franklin olisi kohdannut kapteenin.
Käveltyään kolmanneksen katua hän kohotti päänsä, niin kuin oli sovittu, ja keksi chevalierin juuri yläpuolellaan. Odottava ja odotettu vaihtoivat keskenään merkin, ja punnittuaan välimatkoja varsin strategisella silmäyksellä ja saatuaan selon ovesta, jonka täytyi vastata ikkunaa, kapteeni astui rouva Denisin rauhaisan talon kynnyksen yli yhtä tuttavallisesti kuin kapakkaan. Chevalier puolestaan sulki ikkunansa ja veti mitä huolellisimmin kaihtimet eteen. Tahtoiko hän estää kaunista naapuriaan näkemästä häntä kapteenin seurassa? Vai kapteeniko ei olisi saanut nähdä neitoa.
Hetken kuluttua d'Harmental kuuli kapteenin askeleet ja kuuluisan miekan kalahtelun porraskaiteeseen. Kolmanteen kerrokseen päästyään, ainoan valaistuksen tullessa alhaalta, kapteeni joutui pulaan, tietämättä pitikö pysähtyä vai jatkaa nousua. Hän yskähteli merkitsevään tapaan, mutta kun etsittävä ei näkynyt käsittävän sitä vetoomusta hän virkkoi:
— Chevalier, kun te luultavasti ette halunnut minua tänne taittamaan niskaani niin avatkaahan ovenne tai laulakaa, jotta minua opastaa taivaan valo tai äänenne sointu. Muutoin olen eksyksissä, en enempää tai vähempää kuin Teseus labyrintissä.
Ja kapteeni alkoi itse hoilottaa täyttä kurkkua:
Ariadne[69] impynen, saanhan sulta keräsen, sen-sen-sen, sen sen, sen.