Chevalier juoksi avaamaan oven.
— Parahiksi, haastoi kapteeni, joka alkoi näkyä puolihämyssä. — Kyyhkyslakkanne tikkaat ovat hiton pimeät. Mutta tässä lopultakin olen, tunnussanalle uskollisena, vankkana vartiopaikalla, täsmällisenä kohtauksessa. Pumppuhuoneen tornikello löi kymmenen juuri kun tulin Pont-Neufillä.
— Niin, te olette sananne pitävä, huomaan sen, myönsi chevalier ojentaen kapteenille kätensä. — Mutta tulkaa nopeasti sisälle, jotta naapurini eivät kohdista teihin huomiota.
— Siinä tapauksessa minä olen mykkä, takasi kapteeni. — Ja olettepa, hän lisäsi viitaten pöydälle levitettyihin piirakkaan ja pulloihin, — keksinytkin tepsivän keinon suuni sulkemiseksi.
Chevalier veti oven kiinni kapteenin jälkeen ja kiersi avainta lukossa.
— Ahaa, salaperäisyyttä? Oivallista, — minä pidän salahommista. On melkein aina jotakin ansaittavana sellaisten ihmisten parissa, jotka aloittavat sanomalla: shh! Ette mitenkään olisi voinut kääntyä sopivamman miehen puoleen kuin nöyrimmän palvelijanne, jatkoi kapteeni palaten jumalaistarulliseen puheenlaatuunsa. — Näette minussa vaiteliaisuuden jumalan Harpokrateksen jälkeläisen. Älkää siis kursailko.
— Hyvä on, kapteeni, virkkoi d'Harmental, — sillä tunnustan teille, että minulla on puhuttavaa kyllin tärkeistä asioista, vaatiakseni ennakolta vaitioloanne.
— Sen lupaan, chevalier. Antaessani pikku Ravennelle opetusta näin silmännurkastani teidän käyttelevän miekkaanne harrastelijan tavoin, ja urheat miehet miellyttävät minua. Ja sitten te kiitokseksi pikku palveluksesta, lahjoititte minulle sadan louisdorin arvoisen hevosen, ja minä pidän anteliaista ihmisistä. Kun siis olette kaksinkertaisesti minun mieheni, niin miksenpä minä olisi kertaalleen teidän?
— Kas niin, tuumi chevalier, — huomaan että voimme ymmärtää toisiamme.
— Puhukaa, minä kuuntelen, kehotti kapteeni omaksuen vakavimman sävynsä.