"Tiedän varsin hyvin, mitä nauratte", jatkoi tuntematon vakavasti. "Te nauratte sitä, että asioita hyvin tunteva mies väittää teidän pysyneen uskollisena kymmenen vuotta, vaikkette suinkaan luule joutuneenne syypääksi niin naurettavaan ilmiöön. Jos olisi puhe vain ruumiillisesta uskollisuudesta, niin täytynee minun tietää, mitä siitä on arveltava. Niin, tiedänhän, että olette asustanut Beausiren kanssa Portugalissa pari vuotta, että lähditte sieltä, ilman Beausirea, Intiaan erään fregattikapteenin mukana, joka piilotti teitä kajuutassaan ja unohti teidät maihin Chandernagorissa, juuri silloin kun piti palata Eurooppaan. Tiedän senkin, että saitte tuhlata kaksi miljoonaa rupieta ollessanne erään nabobin luona, joka teidät sulki kolminkertaisen ristikon taakse. Tiedän samoin, että pääsitte sieltäkin hypäten ristikoiden ylitse orjan olkapäiden auttamana. Tiedän vihdoin, että olitte rikas, sillä teillä oli kaksi rannerengasta oikeista helmistä, kaksi timanttia ja kolme suurta rubiinia, kun palasitte Ranskaan, Brestiin, ja siellä kova onnenne toimitti teidät kohta satamassa tapaamaan Beausiren, joka oli pyörtyä tuntiessaan teidät, te kun palasitte niin pronssinvärisenä ja laihtuneena, maanpakolaisrukka!"
"Oi, Jumalani, kuka te olette, kun kaikki tiedätte?" tuskaili Nicole.
"Tiedän myös, että Beausire vei teidät mukaansa, sai teidät uskomaan, että hän rakasti teitä, myi kalleutenne ja syöksi teidät kurjuuteen… Tiedän, että rakastatte häntä, ainakin niin sanotte, ja että kun rakkaus on kaiken hyvän lähde, niin teidän pitäisi oleman kaikkein onnellisin nainen."
Oliva laski päänsä, nojasi otsaa käteensä, ja tämän sormien lomitse nähtiin kahden kyyneleen vierivän juoksevina helminä, arvokkaampina kenties kuin mitä rannerenkaissa oli ollut, vaikkei niitä, valitettavasti, kukaan olisi Beausirelta ostanut.
"Ja tämän niin ylpeän ja onnellisen naisen", sanoi hän, "olette täksi illaksi ostanut viidelläkymmenellä louisdorilla."
"Se on liian vähän, madame, sen kyllä tiedän", sanoi tuntematon niin erinomaisen viehättävästi ja kohteliaasti kuin maailmanmiehen tapana aina on, vaikkapa puhuisi alhaisimmalle ilotytölle.
"Ei, ei, siinä on päinvastoin liikaa, monsieur; ja minua on erityisesti kummastuttanut, että minun kaltaiseni nainen vielä on viidenkymmenen louisdorin arvoinen."
"Teidän arvonne on paljon suurempi, ja sen aion näyttää teille toteen. Älkää vastatko mitään, sillä te ette minua nyt ymmärrä; sitäpaitsi…" lisäsi tuntematon ja kurotti itseään hiukan sivulle päin.
"Sitäpaitsi?"
"Niin, sitäpaitsi minun täytyy nyt kiinnittää huomioni aivan toisaalle."