Jeanne oli myös nainen, vaikkei ollut kuningatar. Niinpä hän heti, kun oli päässyt vaunuihinsa, vertaili Versaillesin komeata palatsia, sen rikasta ja loisteliasta kalustoa siihen, mitä oli neljännessä kerroksessa Saint-Clauden kadun varrella, sen hienopukuisia lakeijoita vanhaan palvelijaansa.
Mutta melkein kohta häipyivät mitätön ullakkokamari ja vanha Clotilde menneisyyden hämärään, niinkuin joku näky kadottuaan tuntuu olleenkin olematon, ja Jeanne näki pienen talonsa Saint-Antoinen esikaupungissa niin erinomaisena, niin sirona, niin kodikkaana, kuten nyt sanottaisiin, palvelijat tosin vähemmän kirjailluissa livereissä kuin Versaillesissa, mutta yhtä kunnioittavina, yhtä kuuliaisina. Tämä talo ja tämä palvelusväki olivat hänen Versaillesinsa; siellä hän oli samoin kuningattarena kuin Marie-Antoinette, ja mikäli hän osasi pitää halujaan järjellisyyden, vaikkei tarpeellisuuden rajoissa, täytettiin ne yhtä hyvin ja yhtä nopeasti, kuin jos hänellä olisi ollut valtikka.
Jeannella oli siis kotiin palatessaan otsa kirkkaana ja hymy huulilla. Oli vielä jokseenkin varhaista; hän otti paperia, kynän ja mustetta, kirjoitti muutaman rivin, pisti kirjeen hienoon, hyvätuoksuiseen kuoreen, laati osoitteen ja soitti. Kohta aukeni ovi ja kynnykselle ilmestyi lakeija odottamaan.
"Oikeassa olin", ajatteli Jeanne. "Ei kuningatartakaan palvella paremmin."
Sitten hän ojensi kätensä ja sanoi:
"Tämä kirje monseigneur kardinaali de Rohanille."
Lakeija astui esille, otti kirjeen ja poistui sanomatta sanaakaan, totellen mykästi, niinkuin palvelijain on tapana ylhäisissä perheissä.
Kreivitär vaipui syviin haaveisiin, jotka eivät olleet uusia, vaan liittyivät jatkona siihen, mitä oli ollut matkalla mielessä. Tuskin oli kulunut viittäkään minuuttia, kun ovelle naputettiin.
"Sisään", käski rouva de la Motte. Huoneeseen tuli äskeinen lakeija.
"No?" kysyi Jeanne tehden hieman maltittoman liikkeen nähdessään ettei hänen käskyään oltu toteltu.