Kuningattaren luona oli kreivitär de Charny, joka vastikään oli noussut vuoteelta, missä hän oli sairaana virunut eilisestä asti.
Hän oli vielä hyvin kalpea. Hän ei vielä oikein jaksanut avata silmiään, vaan luomet painuivat aina alas, aivan kuin tuskan tai häpeän vaikutuksesta.
Nähdessään hänet, hymyili kuningatar. Mutta hänen hymynsä oli tuollainen jäykkä ja kaavamainen, johon hovilaiset ovat tottuneet prinssien ja kuninkaallisten seurassa.
Kun hän oli vielä onnellinen tietäessään Ludvig XVI:n olevan turvassa, sanoi hän seurassaan oleville:
"Taas olen saanut hyvän uutisen. Jospa koko päivä kuluisi tällä tavalla!"
"Madame", sanoi muuan hovilainen, "teidän majesteettinne on aivan suotta levoton. Pariisilaiset tietävät varsin hyvin, mikä edesvastuu heillä on."
"Mutta, madame", sanoi toinen epäilevämpi hovilainen, "onko teidän majesteettinne aivan varma siitä, että nämä uutiset ovat oikeita?"
"Olen kyllä", vastasi kuningatar, "sillä niiden lähettäjä on hengellään luvannut vastata kuninkaan turvallisuudesta. Minä uskon hänet sitäpaitsi kuninkaan ystäväksi."
"Jos hän on ystävä", vastasi hovilainen kumartaen, "on asia aivan toinen."
Madame de Lamballe oli muutaman askeleen päässä. Hän lähestyi.