XIX
NAISET SEKAANTUVAT ASIAAN
Versaillesissa valmisteltiin sankarillista mielialaa kansaa vastaan. Pariisissa koottiin ratsuväkeä hovia vastaan. Mutta tämä ratsuväki kuljeksi kaduilla. Nämä kansan ritarit kulkivat ryysyisinä, käsi miekan kahvassa tai pistoolin varressa, ajatellen tyhjiä taskujaan ja kurisevia vatsojaan.
Kun Versaillesissa juotiin liian paljon, ei Pariisissa ollut edes kylliksi ruokaa. Versaillesin pöydissä oli liiaksi viiniä. Pariisin leipureilla ei ollut kylliksi jauhoja.
Kummallinen seikka! Tämä suuri sokeus saisi meikäläiset politikoitsijat, jotka ovat tottuneet näkemään monen valtaistuimen sortumisen, säälistä hymyilemään.
Valmistaa vastavallankumousta ja kiihoittaa taisteluun nälkäisiä ihmisiä! Onhan selvää, sanoo historia, jonka on täytynyt ruveta materialistiseksi filosofiksi, että kansa ei milloinkaan taistele hurjemmin kuin päivällistä syömättä.
Olihan kuitenkin helppo antaa kansalle leipää, ja Versaillesin leipä olisi silloin tuntunut vähemmän katkeralta.
Mutta Corbeilin jauhot eivät saapuneet. Corbeil on niin kovin kaukana Versaillesista! Kukahan kuninkaan ja kuningattaren seurassa olisi ajatellut Corbeilia?
Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämän hovin huolimattomuuden tähden nälänhätä, niin vaikeasti nukkuva ja niin helposti heräävä kummitus, tullut kalpeana ja huolestuttavana Pariisin kaduille. Se kuuntelee kaikissa kadunkulmissa, kokoo joukkonsa kiertolaisista ja pahantekijöistä, painaa kasvonsa rikkaitten ja virkailijoitten ikkunaruutuja vasten.
Miehet muistavat kahakoita, jotka maksavat paljon verta, muistavat Bastiljin, Foulonin, Berthierin ja Flessellesin, pelkäävät saavansa kerran vielä murhaajan nimen ja odottavat.