"Pois täältä!" sähisi hän.
"Heti paikallako, näin vain, syötyäni, antamatta minun edes sulattaa ruokaani. Ettepä, täti, ole kohtelias."
"Mene!"
Pitou, joka oli uudelleen istuutunut, nousi. Tyytyväisyydelleen hän huomasi, ettei hänen vatsaansa olisi mahtunut enää riisinjyvääkään.
"Täti", sanoi hän juhlallisesti, "te olette huono sukulainen. Tahdon näyttää teille, että olette minua kohtaan menetellyt yhtä väärin nyt kuin aina ennenkin; olette ollut yhtä tyly ja yhtä saita. Mutta minä en tahdo antaa teille tilaisuutta sanoa, että syön teidät putipuhtaaksi."
Hän asettui ovelle ja lausui jyrisevällä äänellä, jonka kuulivat sekä ne, jotka häntä olivat seuranneet ja katselleet tätä kohtausta, että sivullisetkin, jotka oleksivat viidensadan askelen päässä:
"Minä otan nämä kunnon ihmiset todistajiksi", sanoi hän, "että saavuin jalkaisin Pariisista valloitettuani Bastiljin, että olin väsynyt, että olin nälkäinen, että istuin syömään sukulaiseni luo, että minua soimattiin siihen määrään ruokani tähden, ajettiin niin säälimättömästi tieheni, että minun oli pakko lähteä."
Ja Pitou sanoi tämän kaiken niin voimakkaasti, että lähellä olevat alkoivat mutista uhkauksia tädille.
"Olen kulkijaparka", jatkoi Pitou. "Olen astellut kahdeksantoista penikulmaa. Olen kunniallinen poika, jota herra Billot ja herra Gilbert kunnioittavat luottamuksellaan; olen tuonut Sébastien Gilbertin apotti Fortierin luo, olen Bastiljin valloittaja, Baillyn ystävä, kenraali Lafayetten ystävä! Otan teidät kaikki todistajiksi siitä, että minut on ajettu ulos."
Mutina kiihtyi.