Nuori tyttö punastui, mutta ei sillä tavalla kuin nainen kuullessaan mielistelevän lauseen, vaan puna oli hiukan syvempi, ilmaisten sielussa liikkuvan jotakin muuta, suuttumusta ja kärsimättömyyttä, halua puhua ja tarvetta olla vaiti.
Pitou ei ollut hienonmaailman mies eikä näitä erotuksia ymmärtänyt. Mutta kun hän huomasi, ettei Catherinen punastuminen merkinnyt täyttä hyväksymistä, lausui hän:
"No mitä?" Ja hän hymyili herttaisesti, niin että hänen suuret hampaansa näkyivät paksujen huulien välistä. "No, te olette vaiti, neiti Catherine?"
"Ettekö siis käsitä, herra Pitou, puhuneenne tyhmyyksiä?"
"Tyhmyyksiäkö?" sanoi rakastunut mies.
"Herra nähköön", huudahti muori Billot, "ettehän voi toki ajatella tyttäreni liikuskelevan kaikkialla henkivartijoineen!"
"Mutta edes metsässä!" sanoi Pitou niin viattoman varmasti, että synti olisi ollut hänelle nauraa.
"Sisältyykö sekin isännän määräyksiin?" kysyi muori Billot, joka täten osoitti osaavansa laskea leikkiäkin.
"Sellainen toimi olisi laiskan toimi", sanoi Catherine; "isäni ei ole voinut sellaista valita herra Pitoulle, eikä hän sellaista tointa ota vastaan."
Pitou katsoi silmät selällään Catherinesta muori Billotiin. Kaikki hänen kauniit unelmansa romahtivat kasaan. Catherine käsitti todellisena naisena Pitoun pettymyksen täydellisesti.