"Herra Pitou", sanoi hän, "Pariisissako te olette nähnyt nuorten tyttöjen pilaavan maineensa kuljettamalla sillä tavalla nuoria miehiä seurassaan?"
"Mutta ettehän te ole mikään nuori tyttö", lausui Pitou, "koska olette talon emäntä."
"Lopetetaan nyt jo", sanoi muori Billot äkkiä; "talon emännällä on paljon puuhaa ja hommaa. Tulehan tänne, Catherine, niin luovutan sinulle talon isäsi määräysten mukaan."
Pitou katseli liikkumatta ja ihmetellen menoja, jotka maalaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta vaikuttivat juhlallisesti.
Muori Billot otti avaimet esille ja antoi ne toisen toisensa jälkeen Catherinelle, tilittäen hänelle liinavaatteet, viinipullot, huonekalut ja ruokatavarat. Hän vei tyttärensä vanhan kaappipöydän luo, 1738:n tai 1740:n hienoa työtä, jossa ukko Billot säilytti papereitaan, kultarahojaan, kaikkea, mikä kuului perheen rahavaroihin ja arkistoon.
Vakavana Catherine otti vastaan toimeensa kuuluvan vallan ja sen salaisuudet. Hän kyseli tarkasti äidiltään, tuumi jokaisen vastauksen saatuaan, ja näytti siltä kuin hän kerran tiedon saatuaan olisi sen sulkenut muistinsa ja järkensä syvyyteen kuin aseen, jota tarpeen tullen voi käyttää.
Kun esineet olivat tilitetyt, vei muori Billot hänet katsomaan karjaa, joka huolellisesti tarkastettiin. Terveet ja sairaat lampaat, karitsat, vuohet, kanat, kyyhkyset, hevoset, härät ja lehmät.
Mutta tämähän oli vain muodollisuus. Kaikkia näitä talon toimia oli nuori tyttö jo kauan itsekseen hoitanut.
Ei kukaan tuntenut niin hyvin kuin Catherine siipikarjaa kaakotuksen sävystä; karitsat hän tunsi jo kuukauden vanhoina; kyyhkyset tunsivat hänet niin hyvin, että toisinaan keskellä pihamaata alkoivat kierrellen lentää hänen ympärillään, toisinaan taas asettuivat hänen olkapäilleen, tervehdittyään häntä ensin maassa erikoisella nykivällä liikunnallaan.
Hevoset hirnuivat Catherinen lähestyessä. Hän yksinään sai kaikkein äksyimmätkin tottelemaan. Eräs niistä, joka varsasta asti oli talossa kasvatettu ja tullut virmaksi ratsuksi, rikkoi kaikki esteet tallissa päästäkseen Catherinen kädestä syömään tai hänen taskustaan etsimään leivänmuruja, joita siellä aina oli.