Mustapukuisilla miehillä taas oli se täydellinen luottamus itseensä, josta ihminen tulee laiskaksi.
"Juokse, juokse!" sanoivat he pistäen kätensä housuntaskuun ja kilistellen Pas-de-Loupilta saamaansa palkkiota. "Juokse, miekkonen, kyllä me aina sinut tavoitamme silloin kun tahdomme."
Sivumennen sanoen ei se ollutkaan mitään turhanpäiväistä kerskailua, vaan täyttä totta.
Ja Pitou juoksi kuin olisi kuullut Pas-de-Loupin apurien syrjähuomautukset.
Kun hän oli mutkitellut matkallaan, samoin kuin metsänpedot tekevät johdattaakseen metsämiehen harhaan, — kun hän oli sotkenut jälkensä sellaiseen sokkeloon, ettei Nimrod itse olisi voinut päästä niistä selville, teki hän äkkiä päätöksensä ja kääntyi oikealle, päästäkseen Villers-Cotteretsista Pariisiin johtavalle tielle jotakuinkin Gondrevillen kankaan kohdalla.
Tehtyään tämän päätöksen hän kiiti pensaitten halki, kääntyi suoraan oikealle, ja neljännestunnin päästä hän näki maantien, hiekkanummet sen molemmin puolin ja puut tien varrella.
Tunti senjälkeen, kun hän oli talosta lähtenyt oli hän kuninkaallisella maantiellä.
Hän oli tänä aikana juossut melkein puoliviidettä penikulmaa. Enempää ei voi vaatia hyvältä hevoseltakaan, joka porhaltaa täyttä laukkaa.
Hän katsoi taakseen. Ei ketään näkynyt tiellä.
Hän silmäili eteenpäin. Kaksi naista ajoi aasiensa selässä.