Ludvig XIV aloitti hallituksensa hirttämällä pari yli-veronkantajaa Colbertin neuvoa seuraten. Senjälkeen hän otti La Vallièren rakastajattarekseen ja rakennutti Versaillesin. La Vallière ei maksanut hänelle mitään. Mutta Versailles, jonne hän tahtoi lemmittynsä majoittaa, kävi kalliiksi.
Sitten vuonna 1685 karkoitetaan miljoona toimeliasta käsityöläistä Ranskasta sen perustuksella, että he ovat protestantteja.
Niinpä vuonna 1707, vielä suuren kuninkaan aikana, Boisguilbert sanookin puhuessaan vuodesta 1698:
"Siihen aikaan se vielä kävi laatuun, sillä silloin oli vielä öljyä lampussa. Mutta nyt on kaikki loppunut raaka-aineen puutteessa."
Mitä sanotaankaan kahdeksankymmentä vuotta tuon jälkeen, — kun Dubarryt ja Polignacit ovat tehneet tehtävänsä! Kun on pakotettu kansa hikoilemaan vettä, pakotetaan se hikoilemaan verta. Siinä kaikki!
Ja tämä kaikki tapahtuu hienoja muotoja noudattaen.
Ennen voudit olivat ankaria, raakoja ja kylmiä kuin vankilan portit, joiden taakse he heittivät uhrinsa. Nyt he ovat ihmisystäviä. Toisella kädellä he kyllä riistävät kansan putipuhtaaksi, mutta toisella rakentavat sille sairashuoneita.
Muuan ystäväni, eräs suuri rahamies, väitti, että niistä sadastakahdestakymmenestä miljoonasta, jotka suolatulli tuotti, tullin vuokraajat pistivät omiin taskuihinsa seitsemänkymmentä prosenttia. Senvuoksi eräässä seurassa neuvosherra, jolta kysyttiin, eikö valtio voisi tehdä säästöjä, vastasi sanaleikillä:
"Emme me kaipaa valtiosäästöjä, vaan valtiosäätyjä."
Se kipinä putosi ruutiin, ruuti leimahti ja sai aikaan tulipalon. Jokainen kertasi neuvosherran lausetta, ja säätyjä vaadittiin koolle.