"Siksi, että hän on vielä nuori ja kokematon, siksi, että hän ei vielä ansaitse määrääjän asemaa; vaikka teidän majesteettinne onkin suvainnut luoda katseenne minuun, jonka nimi on Charny, ja kunnioittaa minua ystävyydellään, se ei oikeuta minua asettamaan omaisiani, veljiäni, arvokkaampien aatelismiesten edelle."
"Teillä on siis vielä toinenkin veli?"
"On, madame, valmiina kuolemaan teidän majesteettinne puolesta samoin kuin me toisetkin."
"Hän ei tarvitse mitään?"
"Ei mitään, madame. Me voimme laskea henkemme ja vielä omaisuutemmekin teidän majesteettinne jalkojen juureen."
Näiden viimeisten sanojen aikana, kun kuningatar oli hurmaantunut näin suuresta kunnokkuudesta ja kreivi sykkivin sydämin katseli kuningatartaan, kuului viereisestä huoneesta huokaus, joka sai heidät molemmat sävähtämään.
Kuningatar nousi, juoksi ovelle, avasi sen ja kiljaisi.
Hän näki naisen vääntelehtivän lattialla hirveissä kouristuksissa.
"Kreivitär!" sanoi hän hiljaa Charnylle, "hän on varmaankin kuullut keskustelumme!"
"Ei, madame", vastasi kreivi, "sillä siinä tapauksessahan olisi ilmoittanut teidän majesteetillenne, että joku voi meitä kuunnella."