"Te ette sano minulle nyt mitään uutta. Kyllähän tiedän, että Polignacinne, Dreux-Brézénne, Clermont-Tonnerrenne, Coignynne kohottaisivat olkapäitänsä selkäni takana. Minä säälin teidän Polignacejanne, jotka raastavat teidät tuhoon ja joille eräänäkin kertana annoitte Fénestrangen kreivikunnan, maksettuanne siitä kaksitoistasataa tuhatta livreä; teidän Sartinesianne, jolle nyt jo annan vuosittain kahdeksankymmenenyhdeksän tuhannen livren eläkkeen ja joka teiltä sai apurahoiksi kaksisataa tuhatta livreä; prinssi de Dreux-Pontsia, jolle te pakotatte minut antamaan yhdeksänsataaneljäkymmentäviisi tuhatta livreä velkojensa maksamista varten; Marie de Lavalia ja rouva de Magnenvillea, jotka molemmat saavat kahdeksankymmenen tuhannen livren suuruisen eläkkeen; Coignyta, joka on saanut kaikenlaisia etuja, ja kun kerran tahdoin vähentää hänen palkkioitansa, hyökkäsi hän minua vastaan ja olisi epäilemättä lyönyt minua, ellen olisi suostunut hänen vaatimuksensa. Nämähän kaikki ovat teidän ystäviänne? Sen minä sanon teille, vaikka ette sitä uskokaan, kun se on totta, että jos nuo ystävänne olisivat olleet Bastiljissa, niin kansa olisi hävittämisen sijasta lujittanut sitä."
"Ooh!" huudahti kuningatar tehden raivoa kuvaavan liikkeen.
"Sanokaa mitä tahansa, näin on asian laita", väitti Ludvig XVI rauhallisesti.
"Teidän kansallanne ei ole enää pitkälti syytä vihata ystäviäni, sillä he lähtevät maanpakoon."
"Lähtevätkö he!" huudahti kuningas.
"Lähtevät."
"Polignac? Naiset?"
"Niin."
"Sitä parempi", huudahti kuningas, "sitä parempi! Jumalan kiitos!"
"Miksi sanotte, sitä parempi? Miksi, Jumalan kiitos? Ettekö kaipaa heitä?"