"Jumala teidän toivomuksenne kuulkoon!" huudahti Ludvig XVI. "Menköön Artoisin kreivi, ja minä lausun hänelle samaa kuin toisillekin: onnellista matkaa, veljeni Artois, onnellista matkaa!"
"Oma veljenne!" huudahti Marie-Antoinette.
"Häntä kannattaa kaivata! Hän on kunnon poika, jolla on sukkeluutta ja rohkeutta, sen tiedän kyllä, mutta ei älyä. Hän näyttelee kuninkaallista prinssiä, niinkuin Ludvig XIII:n aikuinen hienostelija; riidanrakentaja, levoton, joka tuottaa häpeää teille, Caesarin puolisolle."
"Caesarin!" tokaisi kuningatar purevan ivallisesti.
"Tai Claudiuksen, jos siitä pidätte enemmän", vastasi kuningas, "sillä tiedättehän, että Claudius oli Neron kaltainen Caesar."
Kuningatar painoi päänsä kumaraan. Tämä tällainen historiallinen tyyneys sai hänet ihan ymmälle.
"Claudius", jatkoi kuningas, "koska pidätte enemmän Claudiuksen kuin Caesarin nimestä; tiedättehän, että Claudius näki eräänä iltana pakolliseksi sulkea Versaillesin portit, antaakseen teille pienen läksytyksen sen johdosta, että palasitte kotia liian myöhään. Tämän läksytyksen sai teille aikaan Artoisin kreivi. En siis kaipaa Artoisia. Mitä tätiini tulee, niin hänestä tiedetään, mitä tiedetään, siinäkin ansiokas Caesarin suvun edustaja! Mutta en sano hänestä mitään, koska hän on tätini. Menköön hänkin, enkä kaipaa häntä vähääkään! Samoin on Provencen kreivin laita: luuletteko minun häntä kaipaavan? Lähteekö ehkä hänkin? Onnellista matkaa!"
"Hän ei puhu mitään matkastaan."
"Se on ikävää. Katsokaahan, minun mielestäni hän osaa liian hyvin latinaa; hän pakottaa minut puhumaan kanssaan englantia näyttääkseen itse siten viisaammalta. Provence-veljeni toimitti meidän niskaamme Beaumarchaisin, sulkemalla hänet omalla valtuudellaan Bicêtreen tai Fort-l'Évêqueen, en tiedä kumpaan, ja kyllä Beaumarchais antoi meidän kuulla kunniamme. Vai on Provencen kreivi jäljellä! Paha kyllä, paha kyllä! Tiedättekö, madame, että teidän lähellänne olevista miehistä en pidä kunnollisena muita kuin yhtä, herra de Charnytä."
Kuningatar punastui ja kääntyi poispäin.