"Puhelimme äsken Bastiljista", jatkoi kuningas lyhyen vaitiolon jälkeen, "ja te pahoittelitte sen valloittamista."
"Mutta istukaahan toki, sire", sanoi kuningatar, "koska teillä vielä näyttää olevan minulle paljon sanottavaa."
"Ei, kiitos vain, puhelen mieluummin astellessani. Kävellessäni hoidan terveyttäni, josta kukaan ei pidä huolta, sillä jos syönkin hyvin, niin sulatan huonosti. Tiedättekö, mitä tänä hetkenä sanotaan: kuningas on syönyt illallista, kuningas nukkuu. — Näettehän, kuinka minä nukun. Olen tässä seisaallani koettaen sulattaa ruokaani puhelemalla politiikkaa vaimoni kanssa. Minä sovitan! Minä sovitan!…"
"Ja mitä te sovitatte, sanokaahan?"
"Minä sovitan kokonaisen vuosisadan synnit, sillä olen sen syntipukki. Sovitan rouva de Pompadourin, rouva de Dubarryn, Hirvipuiston; sovitan Latude-raukan, joka tyrmässään on kitunut kolmekymmentä vuotta ja kärsimyksiensä kautta tulee ikikuuluisaksi. Hänkin on puolestaan saattanut ihmiset inhoamaan Bastiljia! Mies-parka! Kuinka paljon tyhmyyksiä olenkaan tehnyt suvaitsemalla toisten tyhmyyksiä! Olen auttanut vainoamaan filosofeja, ekonomisteja, tiedemiehiä, kirjailijoita. Nuo kaikki tahtoivat minua rakastaa. He olisivat rakastaneet minua, olisivat tuottaneet kunniaa ja onnea hallituskaudelleni. Olen esimerkiksi tavannut Rousseaun, tuon Sartinesin vainoaman, tavannut eräänä päivänä, jona kutsuitte hänet Trianoniin. Hänen vaatteensa olivat huonosti harjatut ja tukka oli pitkä, se on kyllä totta, mutta hän oli muuten kunnon mies. Jos olisin ottanut ylleni karkean harmaan puvun ja huonot sukat ja sanonut Rousseaulle: Menkäämme Ville d'Avrayn metsään sieniä etsimään…"
"Niin mitä sitten?" kysyi kuningatar tavattoman halveksivasti.
"Mitäkö? Rousseau ei olisi kirjoittanut teoksiaan Savoijalaisoppia eikä Yhteiskuntasopimusta."
"Niin, niin, kyllä tiedän, millä tavalla te ajattelette", sanoi Marie-Antoinette. "Olette varovainen mies, te pelkäätte kansaanne samoin kuin koira pelkää isäntäänsä."
"En, vaan siten kuin isäntä pelkää koiraansa. Sekin merkitsee jo paljon, kun tietää, ettei oma koira pure. Madame, kun kävelen Médorin, Espanjan kuninkaan lahjoittaman pyrenealaisen verikoiran kanssa, ylpeilen sen ystävyydestä. Naurakaa vain, jos tahdotte, mutta ellei Médor olisi ystäväni, niin se repisi valkoisilla hampaillaan minut kappaleiksi. Minä sanon sille: hyvä Médor, pikku Médor, ja se nuolee kättäni. Pidän enemmän sen kielestä kuin sen kynsistä."
"Imarrelkaa siis vallankumouksellisia, hyväilkää niitä, heittäkää niille leivoksia."