"Ymmärrättehän, madame, että olen yhtä vähän syyttäjänne kuin tuomarinnekaan. Kun tuo kirjat ilmestyivät, käskin ottaa koko painokset takavarikkoon ja pistää Bastiljiin. Mutta toisinaan tuollaisia lentokirjasia joutuu käsiini. Nytkin on minulla täällä", sanoi kuningas lyöden taskuaan, "sellainen ja se on ihan hirveä."
"Näyttäkää se minulle", huudahti kuningatar.
"En voi", sanoi kuningas; "siinä on kuvia."
"Ja sellainen te olette", sanoi kuningatar, "niin sokaistu, niin heikko, ettette koettanut päästä selville, mistä lähteestä nämä saavat alkunsa?"
"Mutta muutahan ei tehdäkään, etsitään alkulähteitä. Kaikki poliisivirkailijani ovat harmaantuneet siinä toimessa."
"Te siis tunnette noiden häväistysjuttujen kirjoittajan?"
"Tunnen ainakin tämän kirjoittajan, herra Furthin, koska tässä on hänen antamansa kahdenkolmatta tuhannen viidensadan livren kuitti. Jos vain kannattaa, niin näettehän, etten kitsastele."
"Mutta toiset! Toiset!"
"Toisinaan ne ovat nälkiintyneitä raukkoja, jotka oleksivat Englannissa tai Hollannissa. Kun meitä purraan ja pistetään, silloin etsii ja uskoo löytävänsä krokodiilin tai käärmeen, jonka tahtoo tappaa tai murskata. Mitä vielä, löytää itikan, niin pienen, niin vähäpätöisen, niin likaisen, ettei ilkeä siihen kajota vielä vähemmän sitä tappaa."
"Mainiota! Ellette uskalla itikoihin koskea, syyttäkää häntä, joka ne synnyttää. Voipa toden totta sanoa, että Orleansin Filip siinä on aurinkona."