"No, älkää sitä kieltäkö."
"Sallikaa toki…"
"Ei, ei, muistan aivan hyvin."
"Liittomme astuu voimaan tästä päivästä", huudahti kuningas, ja hänen sävynsä lämmössä ei ollut mitään teeskentelyä; "älkäämme senvuoksi muistelko menneitä, vaan ajatelkaamme säteilevää nykyistä, joka minulla nyt on edessäni — ja teilläkin: katsokaa!"
Ja hän vei prinsessan kuvastimen eteen, jossa tämä näki itsensä niin punastelevan viehkeänä, että pyhimyskin olisi tullut tenhotuksi.
"Yhdentekevää", jupisi Henriette; "kovinkaan vankka liitto ei tässä nyt esittäydy."
"Pitääkö minun vannoa?" kysyi kuningas päihtyneenä keskustelun suuntautumisesta tälle lemmenkiihkoiselle tolalle.
"Oh, en hylji kunnon valaa", vastasi Madame; "siinä on toki jotakin vakuutta."
Kuningas polvistui ja tarttui kruununprinsessan käteen. Henrietten huulilla leikki hymyily, jota maalari ei kykenisi kuvaamaan eikä runoilija kuvittelemaan, kun hän ojensi toisenkin kätensä kuninkaalle. Tämä kätki niihin polttavan otsansa. Kumpainenkaan ei saanut sanoiksi, mutta kuningas tunsi Madamen käsien silityksen poskillaan, kun hän veti ne pois. Ludvig nousi samassa ja astui ulos huoneesta.
Hovimiehet panivat merkille hänen punehduksensa ja päättelivät siitä, että kohtaus oli ollut myrskyisä. Mutta Lotringin junkkari kiirehti huomauttamaan: