"Kah, ei, hyvät herrat, olkaa vain huoletta. Vihapäissään hänen majesteettinsa on kalpea."
108.
Neuvonantajat.
Kuningas erkani kälystään kiihtymyksen tilassa, josta hänen olisi itsekin ollut vaikea tehdä selvää. On tosiaan mahdoton selittää tuollaisten kummallisten myötätunnon ailahdusten salaista toimintaa, jotka kuohahtavat äkkiä ja aiheetta, sitten kun molemmat keskinäiseen rakkauteen määrätyt sydämet ovat vuosikausia olleet toisistaan ihan välinpitämättömiä, jopa tunteneet molemminpuolista vastenmielisyyttäkin. Minkätähden Ludvig oli entiseen aikaan halveksinut, melkein vihannutkin Madamea? Minkätähden hän nyt piti samaa naista niin kauniina, niin viehättävänä, eikä ainoastaan ajatellut häntä, vaan ajatteli niin vallitsevasti?
Ja miksi Madame, jonka katseisiin ja mieleen oli tahdottu tehota toisaalta, oli jo viikon ajan vihjaillut kuningasta kohtaan sellaista suosiollisuutta kuin olisivat olleet he kaikkein likeisimmissä väleissä keskenään? Ei sovi luulla, että Ludvig itsekseen suunnitteli viettelyä: se side, joka yhdisti Madamen hänen veljeensä, oli tai ainakin näytti hänestä olevan ylipääsemätön sulku, — olipa hän vielä liian loitollakin tästä sulusta, kunnolleen harkitakseen sen olemassaoloa Mutta noiden intohimojen kaltevalla pinnalla, joista sydän elähtyy ja joita kohti nuoruus meitä työntää, ei kukaan voi sanoa, mihin hän pysähtyy, — ei vaikka ennakolta laatisi laskelmansa kaikista menestyksen ja lankeemuksen mahdollisuuksista.
Mitä Madameen tulee, niin hänen kallistumisensa kuninkaan puoleen on osittain selitettävissä niillä perusteilla, että hän oli nuori, keimailevainen ja huiman halukas herättämään ihailua. Siinä oli tuollainen intomielinen luonne, joka näyttämöllä kohoaa voimallisiin hehkun purkauksiin, saaden katsomon huudahtelemaan hyväksymystänsä. Niin ollen ei ollut ihmeteltävää, että prinsessa edistyi: hän oli ensin viehätellyt Buckinghamia, sitten de Guichea, joka tuntui olevan edellisen yläpuolella ainakin ranskalaisuutensa johdosta, kun naiset pitävät uutuutta tavattomassa arvossa, ja seuraavana askeleena oli kunnianhimon kohottaminen kuninkaan tenhoamiseen, hän kun ei ainoastaan ollut valtakunnan ensimmäinen mies, vaan myöskin komeimpia ja henkevimpiä sukupuolensa edustajia. Ludvigin äkillistä intohimoa kälyänsä kohtaan selittelisi fysiologi joillakuilla kuluneilla sanantavoilla, mutta luonnossa todella on salaperäisiä yhteenkuuluvaisuuksia, joilla saattoi olla tässä merkitystä. Henriettellä oli mitä kauneimmat mustat silmät, Ludvigilla harvinaisen miellyttävät siniset. Prinsessa oli naurunhaluinen ja puhelias, kuningas raskasmielinen ja harvasanainen. Joutuessaan ensi kertaa kohtaamaan toisensa yhteisen harrastuksen ja uteliaisuuden alueella nämä kaksi vastakkaista luonnetta olivat leimahtaneet tuleen molemminpuolisen särmäisyytensä kosketuksesta. Omiin huoneisiinsa palatessaan Ludvig tajusi, että Madame oli hovin hurmaavin nainen. Prinsessa yksin jäädessään ajatteli peräti iloissaan, että hän oli syvästi vaikuttanut kuninkaaseen. Mutta tämän mielialan täytyi hänessä jäädä toimimattomaksi, kun sitävastoin kuninkaassa uusi tunne ei voinut olla työskentelemättä kaikella nuoren miehen herkälle sielunelämälle luonnollisella kiivaudella, — ja vielä sellaisen nuoren miehen, joka oli tottunut näkemään kaikkien toivomustensa kiireimmiten täyttyvän.
Kuningas ilmoitti nyt ensin veljelleen, että täydellinen rauha vallitsi jälleen: Madame tunsi miestänsä kohtaan mitä suurinta kunnioitusta ja sydämellistä hellyyttä, mutta Ludvig huomautti samalla, että prinsessalla oli korskea ja närkäskin luonne, jonka herkkyyttä tuli huolellisesti varoa ärsyttämästä. Filip vastasi siihen juron sävyisään tapaan, jonka hän yleensä omaksui veljensä seurassa, että oli vaikea käsittää tuollaista herkkyyttä naisessa, jonka käyttäytyminen hänen nähdäkseen hyvinkin haastoi vastaansa jonkun verran nuhdetta, ja että jos kellään oli nyt oikeutusta loukkaannukseen, se tunne kiistämättömästi kuului hellähermoisen prinsessan puolisolle. Mutta silloin kuningas vastasi kiivaalla äänensävyllä, joka selvästi ilmaisi, mitä harrastusta käly hänessä herätti: "Madame on kaikkien nuhteiden yläpuolella, Jumalan kiitos!"
"Muiden kyllä, siihen yhdyn", muistutti Monsieur, "mutta kaiketikaan ei minun."
"No, sinulle, veljeni, sanoinkin", virkkoi kuningas, "että Madamen esiintyminen ei ansaitse sinulta nuhtelua. Kyllähän hän on hieman tarkkaamaton ja omituinen, mutta haastelussaan hän ilmaisee mitä parhaita ominaisuuksia. Englantilaista luonnetta ei aina ymmärretä oikein Ranskassa, ja englantilainen vapaatapaisuus toisinaan hämmästyttää niitä, jotka eivät tiedä, kuinka viatonta se on."
"Ah!" äännähti Filip yhä enemmän pahastuksissaan; "koska teidän majesteettinne vapauttaa prinsessan syytöksistäni, niin hän ei tietystikään ole mitään korjattavaa tehnyt eikä minulla ole sen enempää sanottavana."