"Hyvä veli", tokaisi kuningas, joka tunsi omantunnon äänen kuiskaavan sydämessään, että Monsieur ei ollut aivan väärässä, "minä puhun ja etenkin toimin tässä asiassa sinun onneksesi. Olit valittanut luottamuksen tai huomaavaisuuden puutetta Madamen taholta; en tahtonut jättää levottomuuttasi pitkittymään. Velvollisuuksiini kuuluu valvoa sinun kotisi parasta niinkuin alhaisimmankin alamaisen, ja suunnattomaksi mielihyväkseni havaitsin, että huolestukseesi ei ollut minkäänlaista varsinaista aihetta."
"Teidän majesteettinne on ratkaissut asian Madamen hyviksi, ja minä kumarran teidän kuninkaallisen viisautenne edessä", sanoi Monsieur kysyvästi ja tähystäen veljeänsä suoraan silmiin; "sama virheettömyys on niin ollen tullut torjutuksi niidenkin suhteen, joita olen syyttänyt häväistyksen suoranaisiksi aiheuttajiksi."
"Olen tutkimassa asian sitä puolta ja päätän sittemmin, veljeni", vastasi kuningas.
Näihin sanoihin sisältyi yhtaikaa lohdutus ja käsky. Prinssi oivalsi sen ja vetäytyi pois.
Ludvig taasen läksi jälleen tapaamaan äitiänsä; hän tunsi tarvitsevansa täydellisempää hyväksymystä kuin oli veljeltään saanut.
Itävallan Annalla ei ollut samoja perusteita erityiseen suopeuteen kreivi de Guichea kohtaan kuin Buckingham oli tavannut hänen mielessään, ja huomatessaan ensi sanoista, että Ludvig ei ollut taipuvainen esiintymään ankarana, hän asettui kovaksi. Samalla se oli kunnon kuningattaren kujeita totuuden selvillesaamiseksi; mutta Ludvig oli jo suorittanut oppilaskautensa, hän oli ollut kuninkaana jo lähes vuoden ja siinä ajassa ehtinyt kunnolleen harjoitella teeskentelytaitoa. Kuunnellessaan äitiänsä, jotta tämä saisi kehitellä ajatuskantaansa loppuun, hän ilmaisi vain hyväksymistänsä katseilla ja nyökkäyksillä, mutta tuli tässä varovaisessa tarkkailussaan selvyyteen siitä, — johtonaan muutamat syvät silmäykset ja nokkelat vihjaukset, — että lempiseikoissa ylen tarkkanäköinen leskikuningatar oli ainakin epäillyt (ellei oivaltanut) hänen taipumustansa Madamea kohtaan. Kuningas tiesi, että äidistä oli saatavissa hänen kaikkein tärkein auttajansa, samoin kuin hänestä saattoi päin vastoin koitua vaarallisin vastustaja. Sentähden hän muutti menettelytapaa: syytti prinsessaa, puolusti veljensä esiintymistä ja kuunteli vastustelemattomasti, mitä äiti puhui de Guichesta, niinkuin hän oli kuunnellut leskikuningattaren selityksiä Buckinghamin asemasta. Sitten hän jätti kuningattaren nähdessään, että tämä luuli voittaneensa hänet täydellisesti.
Koko hovi kerääntyi illalla balettiharjoitukseen, nimittäin kaikki suosikit ja läheiset, ja heitä oli paljon, koska ohjaamassa oli kerrassaan viisi opettajaa. Tämä väliaika oli de Guiche-paralta mennyt muutamien vierailujen vastaanottamiseen. Erästä näistä hän toivoi ja pelkäsi yhdellä haavaa. Se oli Lotringin junkkarin käynti. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä junkkari pistäysi kreivin luo. Hänen ulkonäkönsä oli kerrassaan rauhoittava.
"Monsieur oli erinomaisella tuulella", hän sanoi de Guichelle, "eikä olisi voinut uskoa, että vähäisinkään pilvenhattara oli esiintynyt hänen avioelämänsä taivaalla."
Monsieur ei muuten ollut laisinkaan pitkävihainen. Jo kauan sitten oli Lotringin junkkari selvittänyt hovissa tosiasiaksi, että Ludvig XIII:n kahdesta pojasta nuorempi oli perinyt isänsä häilyvän ja epäröivän luonteen; hän oli suopea innostuessaan, häijy pohjaltaan, mutta totisesti yhdentekevän mitätön ystävilleen. Etenkin oli junkkari elvyttänyt de Guichea osoittamalla hänelle, että Madame oli piankin pääsemässä johtelemaan miestänsä, niin että se, jonka onnistuisi saada vallitseva asema Madamen suhteen, ohjailisi Monsieuriakin. Tähän oli de Guiche vastannut epäluuloisen sukkelasti: "Niin kyllä, chevalier; mutta minä pidän Madamea sangen vaarallisena."
"Ja missä suhteessa?"