— Hyvä! — ajatteli kuningas hymyillen itsekseen; — sitä varmemmin nyt huomenna supistaan, että minä olen tänä yönä juossut la Vallièren perässä. Tunnustellen sitten katseillaan ympäristöä hän virkkoi: "Kas, me olemmekin eksyneet."
"No, emme pahastikaan."
"Minne tästä veräjästä pääsee?"
"Teiden risteykseen, sire."
"Jonne olimme menossa, kun eroitimme naisääniä?"
"Niin, sire, ja kuulimme lopun tuosta keskustelusta, jossa minulla oli kunnia kuulla lausuttavan omaa nimeäni teidän majesteettinne nimen rinnalla."
"Palaat kovin usein siihen, Saint-Aignan."
"Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, mutta minua riemastuttaa tieto, että minua ajattelee tuntematon nainen, vaikka en ole tehnyt mitään sen huomaavaisuuden saavuttamiseksi. Teidän majesteettinne ei käsitä tällaista tyytyväisyyttä, kun arvonne ja ansionne vetävät ehdottomasti puoleensa huomion ja rakkauden."
"No, ei niinkään, Saint-Aignan", vastasi kuningas nojaten tuttavallisesti Saint-Aignanin käsivarteen ja kääntyen sille tielle, jonka luuli johtavan linnalle; "usko minua tai älä, mutta tuo yksinkertainen luottavaisuus, tuo aivan epäitsekäs kiintymys naisen taholta, joka ei kenties koskaan saa omakseen katsettani… sanalla sanoen, tämän seikkailun salaperäisyys elähdyttää minuakin, ja totisesti, ellen olisi niin viehättynyt la Vallièreen…"
"Oh, älköön se estäkö teidän majesteettianne, — teillä on vielä yltäkyllin aikaa muuhun."