39.
Herra de Mazarinin peliseurue.
Suuressa Palais-Royalin eli kuninkaallisen palatsin suojanassa, jonka seinillä lukuisain oivallisten taulujen kullatut puitteet tehostivat samettiverhojen tummuutta, nähtiin koko hovi koolla samana iltana, jolloin molemmat ranskalaisemme saapuivat Pariisiin. Ylhäinen yleisö liikehti kardinaali Mazarinin makuukomeron edustalla; sairastava valtiomies oli saanut vuoteensa ääreen peliseuraksi kuninkaan ja kuningattaren.
Matalalla kaihtimella oli eristetty kolme makuusuojaan asetettua pöytää. Näistä oli yksi varattu kuninkaalle ja molemmille kuningattarille. Ludvig XIV istui vastapäätä nuorta puolisoansa ja myhäili tälle varsin todellisen onnen ilmein. Itävallan Anna piteli kortteja kardinaalin vastakumppanina, ja miniä autteli häntä pelissä, milloin ei hymyillyt vastaukseksi kuninkaan ilmeille. Kardinaali makasi kovin laihtuneena ja riutuneena, antaen Soissonsin kreivittären pidellä korttejaan, joihin hän herkeämättömästi tähtäsi suurta mielenkiintoa ja ahneutta haastavan katseensa.
Kardinaali oli antanut Bernouinin käyttää huolittelussaan ihomaalia; mutta pelkästään poskipäillä hohtava puna sai kasvojen muun kalpeuden ja otsan kelmeyden vain esiintymään yhä selvemmin. Ainoastaan silmät saivat siitä eloisampaa hohtoa, ja noihin sairaan silmiin suuntausivat tuon tuostakin kuninkaan, kuningattaren ja hovilaisten levottomat katseet.
Signor Mazarinin silmäthän olivat ne enemmän tai vähemmän kirkkaat tähdet, joista 17. vuosisadan Ranska illoin ja aamuin luki kohtalonsa.
Hänen ylhäisyytensä ei voittanut eikä hävinnyt; sentähden hän ei ollut hilpeällä eikä murheellisella mielellä. Säälivä leskikuningatar ei olisi tahtonut jättää häntä tuollaiseen turtumukseen, mutta potilaan mielentilan elvyttämiseksi jollakulla käänteellä olisi hänen pitänyt huomattavammin voittaa tai menettää tärkeä erä. Häviäminen olisi herättänyt kardinaalin välinpitämättömyydestään kuitenkin vain karvaasti irvistämään, ja paha oli antaa hänen vasiten voittaakaan, sillä siihen olisi tarvittu pikku juonta, jolloin ilmeni vaaraksi se, että infantinna anoppinsa peliä tarkatessaan olisi havainnut aihetta surkeiluun hänen erikoisesta suosiollisuudestaan Mazarinia kohtaan.
Hovilaiset käyttivät tätä tyyntä väliaikaa rupatteluun. Silloin kun herra de Mazarin ei ollut erityisen pahalla päällä oli hän kylläkin suopea valtias; hän ei estänyt ketään laulamasta, jos sai siitä maksun, joten hän ei myöskään mahtikäskyllä kieltänyt puhelua peliseurassaan, kunhan tämä kokoontui valmiina häviämään hänelle.
Juteltiin siis. Ensimmäisen pöydän ääressä kuninkaan nuori veli, Anjoun Filip-herttua, ihasteli kauniita kasvojaan korulippaan kiiltopinnasta. Hänen suosikkinsa Lotringin aatelisjunkkari — chevalier de Lorraine — nojaili prinssin istuinta vasten ja kuunteli salaisen kateellisena kreivi de Guichea, Filipin toista suosikkia, joka sievästi sovitellen sanojaan kertoili seikkailijakuningas Kaarle II:n moninaisia vaiheita. Hän mainitsi ikäänkuin satumaisina seikkailuina pakolaisprinssin retket Skotlannissa ja alituiset hälytykset vihollisjoukkojen osumisesta hänen kintereilleen, kuvaili puunlatvassa vietettyjä öitä ja nälän ja taistelun raskauttamia päiviä. Vähitellen oli kovaonnisen kuninkaan kohtalo siinä määrin vallannut kuulijain harrastuksen, että peli taukosi kuninkaallisessakin pöydässä, ja näköjään omistamatta mitään huomiota tälle kreivi de Guichen peräti eloisin värein esittämälle odysseialle tarkkasi nuori kuningas sitä miettiväisenä, silmää räpäyttämättä, ainoatakaan yksityispiirrettä menettämättä.
Soissonsin kreivitär keskeytti kertojan.