"Kah, kah", mutisi yli-intendentti kummeksuen; "kuka tuolla voinee olla? En tänään odottanut ketään."
Ja varmaankin vastatakseen merkkiin yli-intendentti kolmasti nykäisi kuvastimen kehyksessä olevaa kullattua nappulaa, joka liikkui kiertäessä. "Totisesti, hän saa varrota!" hän virkahti istuutuessaan jälleen pöytänsä ääreen.
Hautautuen taas eteensä levitettyjen paperien pinoihin hän ei näkynyt ajattelevan muuta kuin työtä. Uskomattoman nopeasti ja ihmeellisen selkeä-älyisesti Fouquet tulkitsikin mitä pisimpiä salakirjoituksia ja tarkisti mutkikkaita asiakirjoja, kuumeisesti kiitävällä kynällä tehden niihin korjauksia ja muistutuksia, jotta viimeisteltyjä ja nimikirjoituksella vahvistettuja kirjelmiä ja lausuntoja kertyi sivulle niinkuin kymmenen kirjuria olisi siinä ahertanut. Tähän uurastukseensa syventyneenäkin hän silti tuolloin tällöin kohotti päätänsä, pikaisesti vilkaistakseen edessään tikittävään pöytäkelloon.
Fouquetilla oli tapana järjestää erityiset työskentelytovinsa, jolloin hän yhden tunnin pinnistyksellä suoritti enemmän kuin toinen olisi kyennyt saamaan valmiiksi päivässä; häiriytymiseltä säästyessään hän siten aina tiesi selviytyvänsä tehtävistään siinä lyhyessä ajassa, jonka hänen erikoinen toimekkuutensa oli niihin varannut. Mutta kesken uurastuksen helähteli pikku tiuku kuvastimen takaa vielä kerran, nyt nopeammin ja siis kiirehdyttävänä kutsuna.
— Kas, naikkonen tuntuu käyvän kärsimättömäksi, — ajatteli Fouquet. — No, no, pitää malttua, — kreivitär siellä varmaankin on. Mutta ei, kreivitärhän oleskelee nyt kolme päivää Rambouilletissa. Presidentinrouva siis. Oh, ei hänkään: presidentinrouva ei tekeytyisi noin suurelliseksi, vaan soittaisi nöyrästi kerran ja jäisi odottamaan, kunnes minulla olisi aikaa. Selvää vain on, etten voi tietää, kuka siellä nyt on, mutta että hyvin tiedän, kuka hän ei ole. Ja koska siellä ei mitenkään saata olla markiisitar, niin vähätpä toisista!
Ja soittokellon uudistuvista kutsuista huolimatta hän pitkitti hommaansa. Neljännestunnin kuluttua tavoitti kärsimättömyys silti hänetkin vuorostaan; työn suorittaminen loppuun kävi hänelle piankin mahdottomaksi, hän sulloi paperit takaisin salkkuun ja virkkoi vilkaistessaan kuvastimeensa, kun kilinä kuului vielä hoppuisempana kuin ennen:
"Ohoh sitä intoa! Mikä nyt on hätänä? Ja kuka onkaan se Ariadne, joka noin kiihkeästi kaipaa minua? Katsotaanpa."
Hän painoi nappulaa, joka oli kuvastimen toisessa pielessä, äsken pideltyä vastapäätä. Kuvastin kääntyi heti kuin avautuva ovi ja paljasti syvän seinälokeron, johon yli-intendentti katosi kuin jättiläiskaappiin. Siellä hän painoi toista joustinta, joka ei avannut laudoitusta, vaan muuripaaden, ja tästä aukosta hän läksi etenemään, antaen oven itsestään sulkeutua takanansa.
Fouquet laskeusi alas parikymmentä porrasaskelmaa, jotka kiertyen painuivat maanpinnan alapuolelle ja johtivat hänet pitkään holviin; tämän seinät oli katettu liuskakivillä, permanto oli verhottu matoilla, ja valoa tuli huomaamattomista ilmarei'istä siltä kohdalta, missä maanalainen käytävä kulki kadun alitse, joka eroitti Fouquetin huvilan Vincennesin puistosta.
Holvi päättyi jälleen kiertoportaisiin ja joustimella viritettyyn salaoveen, jonka takaisesta lokerosta Fouquet astui mitä hienoimmin kalustettuun kamariin. Huolellisesti tarkattuaan, että sikäläinen kuvastin tiukasti sulkeutui hänen jälkeensä, hän pienellä, hopeoidulla avaimella käänsi auki vastapäisen oven lukon. Siten hän päätyi ylellisesti sisustettuun kammioon, jonka sohvapieluksilta harvinaisen viehkeä nainen nousi syöksähtämään tulijaa kohti, heti kun kuuli lukon rapinan.