"Ah, hyväinen aika!" huudahti Fouquet hämmästyksestä peräytyen; "tekö, — te täällä, markiisitar de Bellières!"
"Niin", vastasi markiisitar hiljaa, "niin, minä, monsieur."
"Markiisitar, rakas markiisitar!" pahoitteli Fouquet heittäytymäisillään hänen jalkoihinsa; "voi, miten olette tänne tullut? Ja minä kun annoin teidän odottaa!"
"Kovin kauan, monsieur; oi, kovin kauan!"
"Olen toki sangen onnellinen, kun jaksoitte odottaa!"
"Ikuisuuden, monsieur; oh, soitin ainakin kaksikymmentä kertaa, — ettekö kuullut?"
"Te olette kalpea, markiisitar, te vapisette!"
"Ettekö kuullut kutsuani?"
"Kyllä, kuulin kyllä, madame; mutta minä en voinut tulla. Miten olisinkaan saattanut aavistaa, että te olitte täällä kaiken sen ankaruuden jälkeen, jolla olette torjunut lähentelyni? Jos olisin tiennyt, mikä onni minua odotti, markiisitar, olisin heti jättänyt kaikki sikseen, tullakseni polvistumaan eteenne kuten nyt teen."
Markiisitar silmäili ympärilleen.