"Sen voi jokseenkin arvata!" sanoi markiisitar. "Ette sitäpaitsi ole vielä lukenut loppuun."
Fouquet jatkoi:
"'Molemmat edelliset kuolemaan, kolmas eroitettavaksi; d'Hautemontilta ja de la Valettelta omaisuus määrättävä takavarikkoon.' Suuri Jumala!" huudahti Fouquet; "kuolemaan — kuolemaan, Lyodot ja d'Eymeris! Mutta jos joku erityisesti asetettu tuomioistuin langettaisikin sellaisen päätöksen, ei kuningas sitä vahvistaisi, ja ilman hänen majesteettinsa allekirjoitusta ei kuolemantuomioita pantaisi täytäntöön."
"Kuningas on tehnyt Colbertista intendentin."
"Haa!" huudahti Fouquet ikäänkuin olisi tullut vilkaisseeksi edessään avautuvaan kuiluun: "mahdotonta, mahdotonta! Mutta kuka on piirtimellä selventänyt Colbertin kirjoituksen jättämät uurrot?"
"Minä ne mustasin pelätessäni alkuperäisten jälkien häviävän. Älkää nyt toki enää halveksiko vihollistanne liiaksi!"
"Suokaa minulle anteeksi, rakas markiisitar; teidän käsityksissänne on todella perää, — herra Colbert ei ainoastaan näy ryhtyneen suoranaisiin vihollisuuksiin, vaan tunnustan häntä kannattavan pelätäkin vastustajana. Mutta minulla on kylliksi aikaa, ja kun nyt olette täällä, — kun olette minulle vakuuttanut kiintymystänne ja antanut minun vilahdukselta nähdä rakkautennekin, ja me olemme kahden kesken…"
"Tulin pelastamaan teitä, herra Fouquet, enkä tuhoamaan itseäni", keskeytti markiisitar nousten seisaalle. "Olkaa siis vain varuillanne…"
"Te totisesti säikytte liiaksi, markiisitar, ja jollei hätäännyksenne ole veruke…"
"Tuolla Colbertilla on syvä sielu! Varjelkaa asemaanne…"