"Monsieur", huomautti Malicorne arasti, "te ette liene lukenut kaikkea — kotelossa oli kaiketi kaksi kirjettä."
"Oliko niin? Katsotaanpa." Ja kreivi avasi uudestaan kuoren. "Ahaa, aivan oikein, totta kyllä!"
Kreivi käänsi auki sen paperilapun, jota hän ei ollut vielä lukenut.
"Jo sen arvasinkin", hän sitten sanoi, "taaskin paikanmääräys prinssin hovissa, — se mies on totisesti pohjaton. Sitä peijoonia, hän siis tekee kauppoja arvonimityksillä?"
"Ei, herra kreivi, hän tahtoo tällä vain suoda minulle lahjan."
"Kah, teihinhän sen loppulisäys todella viittaakin! Se muuttaa' asian, hyvä herra de Malicorne", lausui nuori ylimys armollisesti.
"Teidän hyväntahtoisuutenne on ansaitsemattoman suuri", rohkaistui nyt lakimies selittämään; "minun täytyy jo ottaa vapaudekseni oikaista käsitystänne eräässä kohdassa: minä en ole aatelismies. Minulla on rehti sydän, hiukan järkeäkin mutta nimeni on lyhyeen vain Malicorne."
"No", virkkoi de Guiche tähystellen puhekumppaninsa sukkelia ilmeitä, "te todella tunnutte minusta miellyttävältä mieheltä, monsieur. Minä pidän ulkomuodostanne, herra Malicorne, ja teillä täytyy olla ihan erinomaisia ominaisuuksia, kun olette voinut kiinnittää puolellenne niin itsekkään olennon kuin de Manicampin. Hiisi vieköön, suoraan sanoen te olette aivan yli-ihminen!"
"Enhän nyt toki!"
" Morbleu, niin juuri, koska hän tekee teille lahjoituksen. Ettekö sanonut, että hän tahtoi lahjoittaa teille virkanimityksen prinssin huonekuntaan?"