"Mutta minäkin voin esittää perusteen väitteelleni, herra varakreivi", virkkoi de Wardes omituisella äänenpainolla, "sanoessani, että Ranskassa kaikin tavoin halvennetaan ylimystöä: itse kuningas valitsee ympäristökseen miehiä, jotka eivät voisi luetella neljääkään esi-isää."
"Mitä joutavia!" tokaisi de Guiche; "kuinka voitkaan siten sanoa?"
"Voin mainita esimerkin." De Wardes kääntyi erityisesti tähystämään Bragelonnea, mutta jatkoi sitten kreiville: "Tiedätkö, kuka on vastikään nimitetty muskettisoturien päällikkökapteeniksi, — arvoasemaan, joka vastaa enempää kuin päärin etuuksia ja asettaa haltijansa Ranskan marskienkin edelle?"
Raoul alkoi punehtua huomatessaan, mihin de Wardes tähtäsi.
"En ole kuullut; kuka on nimitetty? Pitkää aikaa ei siitä missään tapauksessa ole, sillä vielä viime viikolla se paikka oli avoinna, kun kuningas epäsi sen kruununprinssiltä, jolla oli suojatti aiottuna toimeen."
"No, kas, hyvä ystävä, kuningas on sen evännyt veljensä suojatilta, antaakseen tuon aseman chevalier d'Artagnanille, gascognelaiselle pikkuaateliselle, joka on kolmekymmentä vuotta palvellut vartiosoturina eteissuojamissa!"
"Suokaa anteeksi, monsieur, että keskeytän", puuttui puheeseen Raoul, luoden ankaran silmäyksen de Wardesiin, "mutta te ette nähdäkseni tunne miestä, josta puhutte."
"Enkö muka tunne herra d'Artagnania! Hyväinen aika, kuka ei häntä tuntisi?"
"Niiden, jotka hänet tuntevat, monsieur", sanoi Raoul yhä tyynemmin ja kylmäkiskoisemmin, "täytyy tunnollisina sanoa, että jos hän ei olekaan niin jalosukuinen aatelismies kuin kuningas, — mikä ei ole hänen vikansa, — hän joka tapauksessa on maailman kaikkien valtiaitten vertainen miehuullisuuden ja kunnon puolesta. Se on minun mielipiteeni, ja — Jumala kiitos — minä tunnenkin herra d'Artagnanin syntymästäni saakka."
De Wardes aikoi vastata, mutta de Guiche ehätti edelle, käsittäen keskustelun joutuneen pahalle tolalle. Bragelonne sävyssä oli ollut alunpitäin jotakin vaistomaista vastenmielisyyttä de Wardesia kohtaan, joka puolestaan esiintyi harkitun hyökkäävästi. Lähemmin miettimättäkään kahden ystävänsä outoa vastakohtaisuutta de Guiche oivalsi, että heistä oli jompikumpi tuotapikaa lausumassa toiselle hyvitystä vaativan loukkauksen, ja sitä ehkäistäkseen hän tokaisi: