Hyvästeltyään englantilaista laivastoa ja viimeisen kerran tervehdittyään isänmaatansa kumarruksella sen lipulle prinsessa nousi kaleeseihin loistavan saattueen keskellä.
De Guiche oli toivonut Buckinghamin herttuan palaavan Englantiin amiraalin mukana; mutta herttuan onnistui johtaa leskikuningatar siihen käsitykseen, että olisi ollut sopimatonta antaa prinsessan saapua Pariisiin melkein hylättynä omien kansalaistensa taholta.
Kun tuli sovituksi, että Buckingham saattaisi prinsessaa, valitsi nuori herttua omaksi seurueekseen joukon aatelismiehiä ja upseereja, niin että pääkaupunkia kohti taivalsikin kokonainen armeija, kylväen kultaa ja näytellen hämmästyttävää muhkeutta kaupungeissa ja kylissä, joiden kautta tämä uhkea parvi kulki.
Oli herttaiset ilmat. Ranska oli ihana katsella olletikin niillä seuduin, joiden halki kulkue riensi. Kevät esitti värikkäimpiä kukkiaan ja vehmainta lehvistöään tälle ylhäiselle nuorisolle. Koko Normandia myhäili kuninkaan kälylle kuin paratiisin puutarha, levittäessään hänen eteensä reheviä niittyjä, sinisiä näköpiirejä, hopeisia jokia.
Matka kului keskeytymättömässä juhlimisessa ja hurmiossa. Se vaikutti de Guicheen ja herttuaankin: edellinen ei enää niin kiivaasti pannut pahakseen englantilaisen uutta lähentelyä, ja jälkimmäinen pääasiallisesti tyytyi herättelemään prinsessan sydämessä isänmaan eloisampaa muistelua, johon liittyi onnellisten päivien ajattelua. Mutta herttuaparan täytyi havaita, että hänen rakkaan Englantinsa kuva himmentyi päivä päivältä prinsessan mielestä, sitä mukaa kun siihen yhä syvemmälle painui Ranskan rakkaus. Hän huomasi, että hänen pikku yrityksensä eivät saaneet osakseen minkäänlaista kiitollisuutta, ja vain sattumalta osuivatkaan prinsessan katseet häneen, niin uljaasti kuin hän ratsastikin mitä tulisimman yorkshireläisen juoksijan selässä. Kohdistaakseen puoleensa jonkunkaan noista avaruudessa harhailevista tai muuanne kiintyneistä katseista hän turhaan yllytti ratsuansa osoittamaan kaikkein suurinta voimaansa, reippauttansa ja vauhtiaan; vimmatusti kiihdyttäen raisua elukkaa lukemattomat kerrat täyteen karkuun esteiden yli, ja jyrkkiä rinteitä pitkin hän alituiseen oli vähällä suistaa sen ruhjoutumaan puita vasten tai kaivantoihin kierimään, — mutta se oli hyödytömtä tavoittelua: melu sai prinsessan hetkiseksi kääntämään päätänsä, muta sitten hän hienosti hymyillen palautti huomionsa uskollisiin suojelijoihinsa Raouliin ja de Guicheen, jotka tasaisesti ratsastivat hänen kaleesiensa oviverhojen rinnalla.
Silloin Buckingham tunsi mustasukkaisuuden kaikkia kidutuksia; repivä tuska kiehui hänen suonissaan ja kouri hänen sydäntään, — ja sitten hän osoittaakseen käsittävänsä hupsuutensa ja tahtovansa mitä nöyrimmällä alistuvaisuudella hyvittää sopimattomat ajattelemattomuutensa taltutti ratsun ja pakotti sen hiestä märkänä ja vaahdosta valkotäpläisenä pureskelemaan kuolaimiansa kaleesien lähellä, hovilaisten joukossa. Tällöin hän toisinaan sai palkkiokseen prinsessalta sanasen, joka sekin tuntui hänestä nuhteelta. "Hyvä!" saattoi madame Henriette virkkaa; "nythän te olette järkevä, herra Buckingham!"
Joskus taasen Raoul säveästi huomautti:
"Te surmaatte hevosenne, herttua."
Ja Buckingham kuunteli kärsivällisesti Raoulia, sillä hän tunsi vaistomaisesti, että Raoul oli saanut de Guichen tunteet malttumaan ja että ilman nuoren varakreivin vaikutusta olisi joku hillitön purkaus jommankumman kilpailijan taholta aiheuttanut pahan häiriön, josta olisi karkoitus voinut olla seurauksena. Siitä merkillisestä keskustelusta asti, jossa Raoul oli Havren telttojen edustalla niin suorasukaisesti huomautellut herttualle hänen käyttäytymisensä pahennuksesta, oli Buckingham ikäänkuin vastoin tahtoansa mieltynyt Raouliin. Hän antausi usein puheisiin tämän kanssa, ja melkein aina hän silloin jutteli hänen isästään tai d'Artagnanista, heidän yhteisestä ystävästään, jota Buckingham arvosteli miltei yhtä innostuneesti kuin Bragelonnekin.
Raoul oli halukas haastelemaan tästä aiheesta olletikin de Wardesin kuullen, joka oli koko matkalla tuntenut lisääntyvää äkää Bragelonnen ylemmyydestä ja etenkin hänen vaikutuksestaan de Guichen mielialaan. De Wardesilla oli häijyn luonteen tiukka ja tutkisteleva katse, ja hän oli heti päässyt selville de Guichen tunteista prinsessaa kohtaan. Noudattamatta tässä asiassa Raoulin varovaa pidättyväisyyttä ja antamatta arvoa soveliaisuuden ja oikean ystävyyden vaatimuksille de Wardes tahallaan soinnutteli kovakouraisesti tätä kreivin sielun jännettä, joka muutenkin on aina herkkä nuoruuden rivakkamielisyydessä ja itsekkäässä ylpeydessä.